Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tänne tulevat ns. "yleiset" tarinat. Tietyn klaanin parissa tapahtuvat tarinat kuuluvat kyseisen klaanin omalle tarinasivulle.

 

Kultaklaani // Hopeaklaani // Laatikkoklaani // Kajoklaani // Leijonaklaani

 

Kirjoita nimeen oma nimimerkkisi, hahmon nimi ja mahdollinen klaani (jos hahmosi on klaaniton, kirjoita, onko tämä erakko vai kotikisu).

Esim; Aurinkomursu, Aurinkolaatikko, Laatikkoklaani

Jos kirjoitat tarinasi Kultaklaanin, Hopeaklaanin, Laatikkoklaanin tai Kajoklaanin tarinasivulle ja hahmosi kuuluu kyseiseen klaaniin, kirjoita vain nimimerkki ja hahmon nimi.

Esim; Aurinkomursu, Aurinkolaatikko

 [ Kirjoita ]

Nimi: Aamusydän

10.10.2018 12:02
“Jokainen joka saalistaa oman riistansa, ja suojelee meitä hengellään. Tulkaa sirppi lammelle, kokoukseen!”, tähtiturkki huudahti. Katsoin alokkaiden pesästä kömpiessäni ympärilleni. Turkkini oli sikin sokin, eikä se ollut läheskään heräämis pisteessä. Katsoin kun mestarini nojasi lähestulkoot seinään. Etsin katseellani siskoani, jota en nähnyt missään. Viimein löysin siskoni, hän oli istumassa edessä. Menin savun viereen, ja tämä hymyili erittäin oudolla ilmeellä. “Tänään olemme kokoontuneet nimittämään hopean, jonka sielu valaisee liekkinä, alokkaaksi!”, katsoin siskoani, joka silmät loistivat kuin viimeistä päivää. “Astu eteen hopealiekki", tähtiturkki katsoi minua hetken, kunnes jatkoi siskoani vahtaamista. Hopealiekki käveli innoissaan eteen, ja katsoin pitkään kun tämä jäi istumaan vähän matkan päähän. “Jokainen kissa on kunnioittanut kasveilijan mutkikkaita polkuja alusta asti, ja oppinut heiltä paljon. Lupaatko sinä, Hopea, Linnun, ja Ruskan tytär, kunnioittaa lakejamme, ja kulkea häntä kiinni hännässä tietäjien kanssa?”, tähtiturkki kysyi. Väläytin siskolleni pienen hymyn, ja katsoin vierestä tämän selvästi loistavaa intoa. “Siinä tapauksessa, pyydän kaikkia kuolleita, kuin eläviäkin kääntämään katseen häneen, ja hyväksyvän tämän kissan täydeksi kasveilijan alokkaaksi!”, Tähtiturkki huudahti. Hymyilin pitkään, kunnes vasta tajusin ryhtyä huutamana onnen huudahduksia siskolleni. Kasvelijat olivat aina olleet kuin tiivistä perhettä, ja he yleensä opettivat toinen toisiaan. Tassutin sisartani kohti, ja väistelin muita. “Onnea sisko! Pääset viimein toteuttamaan unelmasi!”, sanoin tälle onneni kukkuroilla. Tämä kiehnäsi minua vasten. “Niinpä! Ajattele saan oppia viimein kaiken yrteistä!”, tämä naurahti. Juttelimme hetken, kunnes Savu näytti aukion laidalta merkin, että olisi aika lähteä.


Tassutin savun luo, enkä sanonut mitään. En aikonut puhua tälle, en mököttänyt, muttei vain olisi nyt tunne kuunnella tämän yli viisaita vitsejään. Kun kävelimme ulkona, tämä kuitenkin mursi jään sanomalla. “Olet ollut yllättävän hyvä oppilas”, tämä sanoi. Nyökkäsin vain. Ihmettelin miksi tämä oli kehunut minua, ja mitä seuraavaksi tapahtusi. Sillä kun tämä oli viimeksi kehunut minua, tämä oli sen jälkeen laittanut minua pitelemään kaksi kertaa isompaa lohkaretta kuin itse olin. Katsoin taivaaseen, mieleni teki juosta pois, vapauteen. Jonnekkin missä kukaan ei enää koskaan välittäisi. Olisin yksin, eikä kukaan välittäisi siitä mitä tein. Huomasin Savun huomaavan tuon, ja yllättäen huomasin nojaavani tämän lapaan. Riiputin päätäni, en tiennyt miksi, mutta tänään ei vain ollut päiväni, ei vain ollut. Savu kiepahti ja istahti eteeni. Jäin katsomaan tämän silmiin, kuin pentu joka anelee. “Aamu, en halua sinulle mitään pahaa, en varsinkaan tappaa sinua”, tämä sanoi hyvin harkiten. Katsoin tämän silmiään, ja niistä paistoi läpi katumus. Nyökkäsin vain vähän, ja tarkkailin tämän liikkeitä. “Aamu, oikeasti, tarkoitan sitä”, savu sanoi. “Kyllä, uskon.. Ei vain ole päiväni”, sopersin tälle. Tämä katsoi minua hyvin mietteliäästi, kuin tällä olisi jokin temppu tassun alla. “Hhhm… Odota tässä”, savu sanoi. Nyökkäsin, ja katsoin kun tämä lähti kulkemaan muualle. Tassutin lähimmälle vesi lammikolle, ja katsoin heijastusta. *Kuka olen? Miksi olen täällä?* kysyin itseltäni. Katsoin pitkään lammikkoon, ja maailma ympärilläni katosi.
“Hei, Aamuhohde”, vieras ääni sanoi.
Nostin katseeni maasta, ja huomasin ympärilläni tähtiturkkisia kissoja.
“Uum… He..hei?”, sanoin ujosti. Kissoja oli monta, ja he kaikki olivat erilaisia.
“Ke...keitä olette..?”, kysyin juuri ja juuri kuuluvalla äänellä.
“Esi-isiäsi”, joku kissoista sanoi, mutta ääni kuului samalla kaikkien suusta.
En tiennyt mitä sanoa, mutta näköjään minun ei tarvinnutkaan sanoa mitään.
“Sinä olet ajan perivä, yhden heimon hajottava, ja klaanin aloittava. Sinä olet ne myös joskus hajoittava, ja silti ne yhdistävä. Mutta kaiken lopussa rakastut väärään, ja sydämmesi sen vuoksi Hajoitat, ja kaiken lopetat”, näiden ääni kaikui ympäriinsä.
“Mutta kuitenkin sodan ikuisen lopulta syöksevän”, viimeiset sanat kaikuivat päässäni.

Syöksyin pimeydessä, kunnes kuulin pientä muminaa. Aukaisin silmäni, ja olin lähellä sokaistua valon määrästä.
“AAAMUHOOOOOHHDEE?!”, savu huusi.
“Älä huuda!”, sanoin melkein vihaisena.
Tämän kasvonsa olivat huolesta pyöreät, ja tämä itki jopa.
“Olet elossa?! Onko kaikki kunnossa?! Mitä on käynyt?!”, tämä itki ja kysyi minulta.
“Tähdet tapahtui", sain huuliltani sanottua, ja läsähdin maahan.
“Kauan olin tähtien luona?”, en antanut tälle sijaa vastata, sillä en halunnut edes kuulla mitä tämä kysyisi.
“Ööm… Nyt on.. Auringonhuippu..”, tämä sanoi.
“Eli en edes kauaa", tuhahdin.
Nousin istumaan, ja katsoin mustavalkoista kollia.
“Miten voit pysyä niin viileänä, ja samalla olla niin pippurinen? Kuitenkin olet niin lempeä..”, savu sanoi.
Katsoin tämän kostuneita silmiä, ja tuo sai minut herkistymään.
“Olen vain sellainen”, tiesin ettei tämä haluasi pakosta lukea mieltäni, mutta pian tämä alkaisi kyselemään, niin minä olisin ongelmissa.
“Miten olit tähtien luona?”, savu kysyi.
Tästä se selitys sitten alkoi, miten olin ollut jossakin.
“No… Siellä oli tavallaan sellaisia tähtiturkkisia kissoja.. kuolleita.. Esisiämme", yritin selittää itsevarmana, mutta se kuulosti enemmän arvaukselta.
Savu katsoi minua kuin ihmettä, mutta tämä lopulta nyökkäsi.
“meillä on siis esi isiä.. Tuolla?”, hän osoitti taivasta, ja minä nyökkäsin.
“Yrtit sikseen! Tästä pitää kertoa muille!”, tämä huudahti.

“Jokainen oman riistansa saalistava, ja tätä paikkaa suojeleva, saapukoot sirppilammelle!”, savu huudahti. Katsoin tätä pitkään. Hän oli pakottanut minut tänne kivelle kanssani, kertomaan esi-isistämme. Tajusin kissojen tulevan paikalle, ja takaamme luolasta tähtiturkki tassutti mukaan. “Mistä lähtien tietäjät ovat saaneet kutsua meitä koolle?!”, joku kissoista kysyi. Nielaisin ääneen, ja vastasin huutajalle: ”Siitä lähtien kun tähtiturkki ei tiedä mistä puhutaan!”. Kissat nyökyttelivät ja kuiskivat myöntämisen merkiksi. Tajusin vanhimman tietäjänkin tassuttavan kuulolle. “Aamu on tänään vakuuttanut minulle jotain, jonka jokaisen pitäisi tietää!”, savu huudahti. Nyökkäsin ujona. Tajusin pihkan ja leijonan katsovan uteliana minua. “Kun savu oli lähtenyt.. katsoin lätäkköön… ja”, sanoin melkein piipittäen. “Anteeksi aamu hyvä, mutta minä en kuule puhettasi”, pihka sanoi suoraan eturivistä. Nyökkäsin peläten. “E..ei tästä tule mitään!”, sanoin savulle. Tajusin savun purevan huultaan, ja miettivän mitä tekisi. “No… Lähdin keräämään yrttejä, että voisin opettaa alokkaalleni miten yrtit vaikuttavat”, savu sanoi kuuluvasti, ja viittoi minua jatkamaan. “Ja sitten menin vesilammikolle, katsoin siihen ja mietin”, sanoin yllättävän kuuluvasti. “Huomasin olevan tähtiturkkisten kissojen keskellä. Kissat sanoivat että he ovat kuolleita, esi-isiämme”, sanoin. Katsoin kissoja jotka kuiskivat. “He varmasti ovat tarkkailleet meitä, ja jos uskomme heihin pääsemme heihin”, sanoin taas arasti. Huomasin että suurin osa piti minua hulluna, ja huomasin pihkan purevan huultaan. Pihka hyppäsi vierelleni, ja katsoi muita. “Minä uskon tähän nuoreen kissaan! Kuka keksisi tälläistä päästä?!”, pihka huusi. Osa katsoi pihkaa miettivästi. Tajusin tähtiturkinkin kävelevän eteen, ja kaikki väistivät. “Minä olen saanut pitkään ohjeita tuntemattomalta kissalta, Aamu saattaa olla oikeassa!”, tähtiturkki puolusti. Tajusin että kissoja alkoi vähitellen uskoa, mutta vanha tietäjä ei uskonut edelleenkään. Laskeuduin kiveltä, ja lähdin kohti leijonaa. Leijona oli Pihkan oikea sisko, ja sen huomasi. En tarkoittanut luonnetta, siinä he olivat aivan erilaisia. “Hei? Olet.. Aamu?”, Leijona kysyi. Nyökkäsin, ja sanoin tälle: “Ja sinä leijona, joka tuo elämään kipinän?”, kysyin kanssa. Tämä nyökkäsi vuorostaan. “Uumm… voisitko… selittää veljesi", pyysin tältä. Tämä katsoi minua pitkään, ja alkoi miettimään. “Selvä… Tuota… puhu hänelle, älä minulle", hän sanoi suoraan. Huomasin savun puhuvan mieleeni jotain, mutta en jaksanut välittää. *menen nukkumaan*, tokaisin mieleeni.

Tassutin sammalilleni, ja nukahdin siihen.

//Neljäs osa//





Nimi: EmppuOmppu alias Kaaosmuisto

07.10.2018 21:23
Kaaosmuiston vala

Neljäs luku

Kuljin Hopeaklaanin reviirin rajaa pitkin. Nopein reitti olisi kulkenut suoraan rajanaapurin alueen poikki, mutta koska en tahtonut ottaa kiinni jäämisen riskiä, joten oli parempi kiertää pitemmän kautta. Metsä muuttui harvemmaksi ja edestä päin alkoi kuulua uhkaavan kuuloista jyrinää, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn.
Saavuin harmaan, leveän kivisen polun varrelle, jonka toisella puolella kohosivat kaksijalkojen odottamaani suuremmat pesärakennukset. Isäni asustelisi jossakin niistä, tai niin ainakin toivoin. Ehkä hän osaisi kertoa syyn Säihkelammen nuivalle suhtautumiselle minua kohtaan. Juuri kun olin astumaisillani kivipolulle, suuri kiiltävä olento lähestyi minua ärjyen. Peräännyin säikähtäneenä taaksepäin ja kyyristyin ruohikon sekaan sydän rintaani vasten jyskyttäen. Mikä se oli? Söikö se kissoja? Miten pääsisin yli?
Odotin piilossani, kunnes hirviö kiiluvineen silmineen oli päässyt näkökenttäni ulottumattomiin ja pinkaisin sitten nopeasti kivipolun toiselle puolen. Jatkoin matkaani juosten, sillä en tahtonut jäädä odottamaan, että se palaisi takaisin kissan nälkäisenä.
Pujahdin kahden littäestä puusta tehdyn muurin väliin ja pujottelin peremmälle kaksijalkojen asuinalueelle. Vastaan tuli pienempiä kivipolkuja, joita pitkin tallusti pitkiä, hassun näköisiä olentoja, jotka varmaankin olivat klaaninvanhimpien kertomuksien perusteella kaksijalkoja. Onneksi ne eivät kiinnittäneet minuun juuri minkäänlaista huomiota, joten sain ihan rauhassa keskittyä isäni löytämiseen.
»Hei sinä! Tämä on minun reviiriäni!» Katsahdin puisen muurin päällä tasapainottelevaan suureen kolliin valpastuneena. Kollilla oli paksu kullankeltainen turkki ja auringossa pilkehtivät meripihkasilmät. »Ala vetää!» kotikisu jatkoi suu vaahdoten.
»Anteeksi tunkeilu, mutta etsin isääni», selitin kiireesti. En tahtonut joutua ongelmiin tuon körilään kanssa, joka varmasti hotki kissanpentuja aamupalaksi.
Kotikisu tuhahti ja loikkasi kömpelön näköisesti alas muurilta. Hän kierteli hetken ajan ympärilläni nuuhkien minua epäluuloisen oloisena, mutta puuskahti lopulta hyväksyvästi ja seisahtui eteeni.
»Sinä taidat olla sellainen metsäkissa, mistä Muratti höpisi jossain vaiheessa paljonkin», kissa maukui ja nuolaisi tassuaan laiskasti.
»Muratti? Kuka hän on?» Kiinnostukseni heräsi. Voisiko tämä Muratti olla kenties isäni?
»Naapurini. Hänellä oli juttua jonkun metsäkissanaaraan kanssa useampi kuu sitten.»
Innostuin silmin nähtävästi. »Hienoa! Missä hän asuu?» utelin loikaten lähes ulos turkistani.
»Pari taloa tuonempana», kolli osoitti käpälällään ketunmittojen päässä sijaitsevaa valkoista pesää. Olin vähällä hypähtää ilmaan, mutta hillitsin itseni.
»Kiitos paljon...» Kohotin kulmiani kysyvästi.
»Raparperi.» Kotikisu nyökkäsi ja lähti tassuttamaan toiseen suuntaan kuin muina kissoina.
Seurasin Raparperin verkkaista etenemistä hetken, ennen kuin käännähdin ympäri ja lähdin loikkimaan valkoista pesää kohti. Joka askeleella tunsin olevani lähempänä tietoisuutta historiastani. Kenties tämä Muratti osaisi selittää minulle syyn emon vihalle ja vähän muutakin, esimerkiksi sen, miksi hän ei ollut klaanikissa tai että miten he tapasivat emon kanssa ja tiesikö hän edes minun ja Kaunistassun olemassa olosta.
Pysähdyin valkean pesän eteen. Sitä ympäröi korkea kivinen muuri, jonka päällä kasvoi eri värisiä kukkia. Huomasin keskellä muuria ihan mustalta hämähäkinseiltä näyttävän jutun, jonka raoista mahduin pujahtamaan toiselle puolen.
Ruoho muurin toisella puolella tuntui jotenkin hassulta, mutta en kiinnittänyt sen suuremmin huomiota yksityiskohtiin, vaan jatkoin etsimistä. Kuulin pesän takaa innokkaita kiljaisuja. Hiivin ääntä kohti ja kurkistin puusilpun päällä kasvavan pensaan alta. Näin kolme nuorta pentua sekä kellanpunaisen naaraan, joka nojasi harmaan ja valkean kirjavaa kollia vasten. Kolli näytti ihan minulta takaapäin katsottuna!
Keräsin kaiken rohkeuteni ja astelin heidän luokseen hännänpää hermostuneesti vääntyillen. Pennut lopettivat leikkinsä ja kääntyivät katsomaan minuun silmät pyöreinä äimistyksestä. Kellanpunainen naaras pomppasi pystyyn turkki pörhöllään ja hampaat julmaan irvistykseen paljastuneena. Kolli nousi seisomaan ja katsahti minuun mitäänsanomaton katse myrkynvihreissä silmissään, jotka olivat kuin peilikuva omistani. Mutta päinvastoin kuin minulla, hän omasi mustan naamion.
»O-oletko sinä Muratti?» sopersin hiljaa.
»Olen», vakaa ja pelkäämätön ääni vastasi.
»Tunsitko Säihkelammen?» jatkoin kuulusteluani.
Muratti hätkähti hieman. Hänen ilmeensä muuttui epävarmemmaksi ja tämä astahti puolisonsa eteen kynsiään ojennellen. »Kyllä tunsin. Mitä haluat?» tämä sihisi hampaittensa takaa.
»Siinä tapauksessa sinä», aloitin empien, »olet minun isäni.»
Seurasin kiusallinen hiljaisuus. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä sanoa. Myrkky vain tuijotti minua typertyneen oloisena, mutta samaan aikaan myös hyvin tietoisen näköisenä siitä, että olin hänen poikansa. Hänen kotikisukumppaninsa katseli minua kuonoaan pitkin halveksivasti. Me karskimmat metsäkissat emme tainneet olla hänen tyyppiään.
»Sinä siis... olet minun poikani?» Myrkky kähisi toivuttuaan alku järkytyksestä.
Nyökkäsin. »Aivan, ja Säihkelampi on minun emoni. Sinulla on myös tytär. Hänen nimensä on Kaunistassu», mau'uin hiljaa.
»Sinä olet se Kaaospentu.» Myrkky nosti katseensa minuun. Hänen silmissään oli tuskallisen näköinen palo. »Se pentu, jonka Säihkelampi jätti jälkeensä sinä yönä.»
»Mitä?» Hämmennys valtasi minut. Miksi Säihkelampi oli tehnyt niin?
Myrkky hieraisi nopeasti poskeaan kumppaninsa poskea vasten ja tassutti sitten luokseni. »Tule, mennään kävelylle», hän sanoi ja viittasi hännällään kivistä muuria kohti. Lähdin hänen peräänsä hieman epäröiden.
»Kuinka Säihkelampi voi?» Myrkky kysyi päästyämme muurin päälle. Käänsin katseeni toisaalle.
»Ihan hyvin kai», murahdin lapojani kohauttaen.
»Kai?» Myrkky kurtisti kulmiaan. »Etkö sinä sitten tiedä?»
»Itse asiassa en», myönsin lopulta. »Emme ole olleet puheväleissä kuihin. Hän ei antanut minun edes leikkiä Kaunistassun kanssa asuessani vielä pentutarhalla.»
»Miksi?» Myrkky istuutui alas ja taittoi häntänsä käpälilleen.
»Minä... luulin, että sinä tietäisit», sopersin hieman hämilläni. Mitä minä tekisin, jos en saisikaan haluamiani vastauksia? Palaisinko takaisin Kultaklaaniin tyhjin käpälin?
»Ehkä tiedänkin.» Isän katse synkkeni. Hänen keuhkoistaan karkasi raskas huokaus. »Emosi näki minut sinä iltana Lunan kanssa. En ollut kertonut hänelle uudesta mielitietystäni, vaikka minulla oli ollut tarkoitus... Se paljastui kuitenkin lopulta Säihkelammelle ei niin toivotulla tavalla.» Näin tuskan välähtävän vanhan kollin silmissä. Hän taisi todella katua emoni pettämistä. »Hän oli ilmeisesti tuomassa sinua ja siskoasi näytille minulle, mutta iloinen ensitapaaminen päättyikin fiaskoon. Säihkelampi huusi minulle raivoisaan, kääntyi kannoillaan ja jätti sinut yksin. Muistan edelleen, kuinka vilkuilit hänen peräänsä pelokkaan näköisenä. Et tainnut tietää, mitä tehdä.»
Nyökkäsin hiljaa. *Se ei kuitenkaan selitä, miksi hän teki niin minulle.*

Sanottuamme toisillemme nopeat hyvästit otin suunnakseni Kultaklaanin reviirin. En aivan ollut saanut haluamani tuloksia, mutta ainakin minulla oli nyt jonkinlainen tutkimuspohja, jolle voisin rakentaa mahdollisia teorioita emoni yhä vain oudommaksi käyvälle käytökselle. Uskoin myös Kaunistassun haluavan kuulla isästämme, jota emme olleet nähneet sitten pentuaikojemme.

//Neljännen luvun loppu.//

Vastaus:

Hhmm.. anteeksi mutta jokin tässä mielestäni tökki, hyvä pituus juoni.. ja kaikki. Ainoa mikä sai pysähtymään, ja miettimään kun kutsuit Murattia Myrkyksi, jonka uskon olevan vain vahinko. Silti annan

70 kp:ta
-Aamusydän

Nimi: Aamusydän

26.09.2018 23:09
”Uudelleen!”, savu huusi tiukkana. Raapaisin ilmaa niin kovaa, että siihen tulivat hohtavat viillot, olivat jo valtavat. ”Tuo ei riitä!! Tee se uudelleen!”, tämä huusi. Viilsin tämän viereen paljon isomman aukon, paljon vähemmällä raivolla. ”Näetkö? Mitä vähemmän raivoat, sitä suurempi aukko on”, savu tokaisi. ”Ja jos sinä jatkat tuota olet kohta vain suuri reikä!”, murahdin, ja käännyin katsomaan tuota musta valkoista kollia, joka hymyili pahaa enteilevästi. Revin reikää aina vain suuremmaksi kunnes se oli kollin mielestä tarpeeksi hyvä. Katsoin kollia hyvin vihaisesti. ”Mitä?! Täytyihän sekin oppia!”, tämä nauroi hyvin kevyesti. Siinä vaiheessa minulta paloi pinna, kolli ei ollut ottanut minua koko alokas ajan aikana tosissaan. Hyppäsin tämän kimppuun, tietty kynnet piilossa. Ja aloin karjumaan kollille. ”SINUNA OTTAISIN MINUT EDES JOSKUS TOSISSAAN!!!!”, huusin, murisin ja karjuin tälle. Tämän katseensa oli oikeasti peloissaan, eikä tämä sanonut mitään. ”Aamuhohde.. silmäsi-", savu ehti sanoa ennen kuin roihahdin ilmi liekkeihin. ”SINUNA MIETTISIN JOTAIN MUUTA KUIN SILMIÄNI”, huusin. Sitten kaikki pimeni, enkä tuntenut mitään. Seuraava ääni mitä kuulin oli jatkuva pikkuinen piipitys, ja päänsärky. Nostin pääni, ja kuulin hyvin hennon äänen:
”Älä nosta päätäsi, se sattuu liikaa, ei kannata edes yrittää”, tämä sanoi vähän hiljempaa. Avasin silmäni, ja näin musta oranssin kollin puuhaavan lehtien parissa.
”Hän on pahoillaan, eikä tarkoittanut”, tämä sanoi.
”Tarkoittanut mitä?! Kuka?! Missä olen?!”, tuntui kuin pää olisi ollut tulessa, ja sellainen naaraan ilmekin oli.
”Tietäjä!! Aamu räjähtää!”, naaras huusi. Savu juoksi paikalle kuin olisi tarkkaillut sivusta tuota keskustelua.
Savu alkoi heti mumista jotain, hyvin epäselvää, enkä ymmärtänyt mitään. ”Pysy paikallaan", tämä sanoi muminansa seasta.
”No niin, saat taas liikkua", savu sanoi selvästi katuvana.


Katsoin tätä pitkään, ja huomasin päätäni särkevän vielä. Muttei se enää ollenkaan palanut, enkä halunnut tietää edes miksi se paloi. ”Kerro minulle miksi paloin?”, sanoin tälle, kuin olisin oikeasti kiinnostunut. ”Vihasi oli kohdistunut päähäsi, etkä osannut hallita voimaa", tämä sanoi, ja selvästi tarkkaili mitä teen. ”Ensin pääsi ei selvästikään pystynyt pitämään voimaasi, ja sitten alkoi tapahtua”, kolli katsoi minua hyvin pitkään. ”purit vihasi minuun, ja silmäsi alkoivat liekehtiä. Kun vihasi yltyi, silmäsi olivat enää tulta, kunnes roihahdit tuleen”, tämä sanoi edelleen minua tutkien. ”Voimasi keskittyivät päähäsi, ja aivot eivät ymmärtäneet mitä teit. Ne suojelivat sinua, ja laittoivat sinut nukkumaan”, tämä selitti rauhallisena. Katsoin kollia pitkään, ja yritin arvioida tämän ilmettä. Se ei sanonut mitään, muuta kuin pyysi anteeksi. Tämä tuli aivan minuun kiinni, ja alkoi varovasti sukimaan minua. Aloin kehräämään tälle, enkä ymmärtänyt mikä kollissa sai sen aikaan. Tämä vain teki sen minulle. Sai sydämeni lyönnit kiihtymään, tämä sai minut nauttimaan hetkestä. Hän pysäytti ajan puolestani, ajalla ei ollut hänen kanssaan merkitystä. Katsoin noihin silmiinsä, ne toivat minulle turvan, eikä mikään tuntunut rikkovan sitä. Jokin sai minut katsomaan tätä pitkään, ja sen jälkeen katsomaan pois. ”Opeta minulle miten luetaan mieliä", sanoin tuolle puoliksi kehräten. *mietit toista, hyvin tiukkaan, sen jälkeen mietit tämän mieltä* savu sanoi mieleeni. Aloin keskittymään kolliin, ja sitten tämän mieleen. Huomasin tämän olleen sulkeneen kaiken muun pois paitsi yhden sanan. *Hienoa!* katsoin tätä pitkään ja sanoin tämän mieleen. *Onnistuin, kai?* tämä katsoi minua kuin tyhmää. *Lopulta muiden ajatukset pompahtavat mieleesi* nyökkäsin hiljaa tälle, enkä keksinyt puhuttavaa.

”Uudestaan!”, savu huudahti. Olimme harjoittelemassa taistelua, ja tämä oli innostunut tavasta jolla hyödynsin taikaa. Katsoin tätä, ja kun tämä hyppäsi niskaani, luisuin nopeasti pois alta. Kuulin kun takanani kuului kaamea ”Tum", kun savu tipahti maahan. Hyppäsin taakseni, ja raavin ilman kynsiä savua pitkän tovin, mutta kun tämä ponnisti ylöspäin, osasin pompata oikeaan aikaan pois. Katsoin tätä hengästyneenä, kun tämä viimein sanoi: ”Loistavaa". Savu lysähti maahan hengittelemään, ja minua oikein huvitti kuinka huonossa kunnossa savu oli. Olin oppinut pitämään mieleni kurissa, eikä tämä enää pystynyt kuulemaan niin paljon kuin oikeasti mietin. Savu oli opettanut minulle paljon, jo pelkän puolen kuun aikana, eikä sitä voinut kiistää. Minua kunnioitettiin leirissä, ja sain mennä savun kanssa syömään. Tietäjät saivat syödä heti vanhimpien, ruokkijoiden, ja pentue emojen jälkeen. Joka oli yleensä hyvä paikka. Tarkoitin sitä, että meille yleensä jäi ruokaa niin paljon kun sitä halusimme, ja yleensä jopa tähtiturkki liittyi mukaamme, tähtientulkitsian kanssa. Ei ollut enää aikaa milloin minut unohdettaisi, tai seuraani ei arvostettaisi. ”Mitä seuraavaksi?”, kysyin samalla kun suin itseäni. ”Haen taistelijan", savu sanoi ja lähti takaisin kohti pää luolaa. Seurasin tätä vaiti, vaikka kävimme mielessämme kovaa keskustelua, siitä mitä tämän pitäisi minulle tehdä. *Harjoittelette, puolustus tekniikoita, ja vedessä taistelua*, savu sanoi mieleeni. *Veteen!! Ei EN IKINÄ MENE VETEEN IKINÄ!!*, vastasin tämän mieleen. Savu oli aloittamassa jotain, mutta nyökkäsi lopulta vain. ”Hei! Taidat olla Aamu?”, lihaksikas kolli huusi edestämme. Nyökkäsin hämmästyneenä. Tiesin tuon kollin hyvin, hän oli kuuluisin taistelija joukossa. Tämä oli nuori, mutta todella hyvä taistelija. ”Hei Pihkahohde", punastuin kun kolli tuli aivan eteeni. Pihkalla oli ollut aina tapana rikkoa sydämmiä, ja hankkia draamaa. Mutta kuitenkin tuo sai minut punastumaan. ”Kröhöm savu, luulen että haluat pitää tämän? Omanasi?”, Pihka nauroi. Savu punastui totaalisesti mutta nyökkäsi vain heikosti. ”Arvasin", Pihka vinkkasi silmää savulle, ja savu vain murahti. Nämä olivat valmistuneet samassa seremoniassa, ja näitä pidettiin melkein veljinä. Vaikkei sitä erottanut. Kollit eivät olleet sukua, mutta ystäviä kyllä. Pihka nuolaisi silmieni välistä, ja punastuin enemmän, jos se olisi enää mahdollista. ”Tule mennään", kolli sanoi, samalla kun hymyili leveästi. Tämä lähti kulkemaan takaisin sitä luolaa kohti josta tulin, ja menin tämän perässä vastahakoisena.

”Osaat tapella, ja hyödyntää taikaa pikkuinen, sen huomaan. Puolustuksesi on hyvin heikko,”, pihka selitti hyvin asiallisen oloisena. Tämä oli harjoittanut minua jo kaksi päivää, ja katsonut mitä osaan. Tämä ei todellakaan päästänyt minua ennen kuin olin nukahtamispisteessä. Nyökkäsin tälle, ja tarkkailin tämän ilmettään. Tämä oli aluksi yrittänyt saada minua kiinnostumaan tästä, tiedätte kyllä millä tavalla. Mutta onnistuin helpolla torjumaan tämän flirttailut. Katsoin tätä pitkään, kun tämä hyökkäsi kimppuuni. Väistin kuin tämä oli vahingossa näyttänyt. Hyppäsin etutassuilleni, ja tämä osui sopivasti takatassuihini. Hyppäsin etutaissuilla eteenpäin, ja pääsin pystyyn helpolla. Tämä tömähti maahan, ja käännyin, ja juoksin tämän kimppuun. Lukitsin tämän maahan voimieni painolla. Aloin läpsimään tätä kuin raapisin tätä. Viimein kun tämä sanoi minulle, ”Riittää", päästin kollin pois. ”Tuo oli hyvä, mutta tee ensi kerralla näin ja näin.. ja harjoita sitä näin..”, Pihka sanoi
//kolmas osa//

Nimi: EmppuOmppu alias Kaaosmuisto

22.09.2018 09:54
Kaaosmuiston vala

Kolmas luku

»Kaaostassu, miksi kasvosi ovat aivan veren peitossa!» Kaunistassun kauhistunut henkäisy sai minut havahtumaan hereille. Jokaista lihastani särki ja väsymys suorastaan huimasi päätä, vaikka harjoitukset Pujoruusun kanssa oltiinkin käyty ulkopuolella valvemaailmasta ilman että olin joutunut siirtymään omaa vuodettani kauemmaksi.
Kömmin pystyyn varmasti kovin tuskaisen näköisesti irvistäen ja käännyin katsomaan sisareni huolesta pyöreitä silmiä, jotka olivat kuin kaksi tummansinistä lampea. »Varmaan raapaisin poskeni unissani johonkin huonosti aseteltuun oksaan», vastasin lapojani kohauttaen ja pyyhkäisin nopeasti käpälälläni sitä kohtaa, mihin Pujoruusun kynnet olivat sivaltaneet yöllisissä harjoituksissa. Ainakaan siitä ei vuotanut enää verta.
»Kannattaisiko sinun näyttää tuota Liekkiturkille?» Kaunistassu ehdotti varovasti.
»Älä sinä sano minulle, mitä minun kannattaisi tehdä ja mitä ei!» sähähdin tuohtuneena ja kömmin vuoteen reunan yli ja lähdin kinkkaamaan kolmella jallalla pesän suuta kohti. Pujoruusu oli lausunut juuri oikeat sanat: sisareni varasti kaiken emomme huomion ja oli selvästi tämän suosiossa! Se ei ollut reilua minua kohtaan, ei todellakaan.
»Huomenta, Kaaostassu.» Pilviyö tassutti minua vastaan hieman vasenta takajalkaansa ontuen, mutta muuten hän näytti olevan kunnossa. »Joko olet valmis päivän harjoituksiin?» hän kysyi ujosti hymyillen. Naaras oli toipunut eilispäivän tapaturmasta odottamaani nopeammin.
»Kyllä kai», murahdin ja yritin parhaani mukaan peitellä väsymystäni.
Samassa Pilviyön silmät levisivät järkytyksestä. Hän oli tainnut huomata verestä helakanpunaiset kasvoni, joka varmasti erottui harmistuttavan hyvin valkeaa maskiani vasten. Seuraavaksi hän tietenkin passittaisi minut Liekkiturkin tutkittavaksi parantajan pesälle, kuten Kaunistassukin oli hetkeä aiemmin oppilaiden pesällä yrittänyt.
»Siistiydy ensin, niin lähdetään sitten.» Pilviyön sanat yllättivät minut täysin. Kuvitelmissani olin nähnyt kuinka mestarini hyörisi edessäni huolesta sekaisin ja huutelisi Liekkiturkkia apuun, mutta tämä olikin tehnyt aivan päinvastoin, joka hämmensi minua suuresti.
»S-selvä», sain kakaistua ulos suustani.
Sen jälkeen istuuduin alas ja ryhdyin pesemään kasvojani. Veri oli ehtinyt kuivua yön aikana, joten sen saaminen pois oli melkoinen urakka, mutta kun käännyin katsomaan mestariini, tämä oli vain nyökännyt nopeasti ja ottanut pari ensimmäistä askelta uloskäynnin suuntaan ilmeisesti valmiina lähtemään jo liikkeelle. Naaras olikin aivan kaikkea muuta, mitä olin aiemmin olettanut tästä tavatessani hänet ensimmäistä kertaa kunnolla nimittäjäisissäni.
Päästyämme leirin ulkopuolelle Pilviyö lähti johdattamaan minua Aurinkokiviä kohti, jotka sijaitsivat aivan reviirin toisella laidalla. Kahlasin hänen perässään pitkässä ruohikossa, joka huojui hieman tuulessa. Taivas oli maidonvaalea ja kasvien lehdet kimaltelivat vielä aamukasteesta. Mitä luultavammin iltapäivällä taas sataisi, mutta uskalsin toivoa, että ehtisimme palata takaisin leiriin ennen rajuilman puhkeamista.
Pilviyö pysähtyi ilman mitään varoitusta ja törmäsin hänen takamukseensa. Peruutin korviani närkästyneenä luimistellen ja kohtasin mestarini viiruiksi kavenneiden silmien kylmän katseen. Tunsin kuinka vatsani muljahti ympäri; Pilviyön keltaisten silmien katse poltteli nahkaani kuin metsäpalon kirkkaina loimuavat liekit.
»Olet käynyt Synkässä Metsässä.» Mestarini sanat iskivät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Niskakarvani nousivat pystyyn. Mistä hän oli arvannut sen?
»Entä sitten, vaikka olisinkin!» tuhahdin. »Se ei edes sitä paitsi kuulu sinulle!»
»Kyllä kuuluu, sillä olen mestarisi ja näin ollen vastuussa sinusta», Pilviyö murisi ja hänen häntänsä piiskasi kosteaa ilmaa.
»Minä saan tehdä ihan mitä itse haluan», sanoin hammasriviäni tuolle väläyttäen. Pujoruusun avulla minusta tulisi koko metsän paras soturi, eikä kukaan enää silloin mahtaisi minulle mitään!
»Kun kerran astut Tähdettömään Maahan, sieltä ei ole enää paluuta», likaisenvalkea naaras maukui varoittavasti. »Usko minua, et halua joutua kantamaan sellaista taakkaa lavoillasi.»
»Mitä ihmeen taakkaa?» Kuuliaiseksi klaanikissaksi Pilviyö tiesi yllättävän paljon Synkästä Metsästä. Samassa mieleeni juolahti ajatus: voisiko Pilviyökin olla yksi Tähdettömän Maan koulutettavista kissoista? »Oletko sinä ollut siellä?» henkäisin hiljaa.
Mestarini jähmettyi. »En, mutta tiedän erään, joka joutui sen paikan lumoon ja on vankina siellä saastuneen sielunsa kanssa», hän vastasi äänessään murhetta ja ravisteli päätään ikään kuin ajaakseen pahat ajatukset pos mielestään. »Kaaostassu, mitä ikinä teetkin, lopeta se heti paikalla. Et halua tietää, mihin hirmutekoihin sinut voidaan sortaa siellä.»
»Hiljaa!» karjaisin hurjistuneena. Katsoin Pilviyötä vauhkoontuneena. Mitä hän oli puuttumaan minun asioihini! Minä saisin ihan itse päättää, halusinko jatkaa Synkässä Metsässä Pujoruusun koulutettavana. Pujoruusu oli paljon parempi mestari kuin Pilviyö! »Anna minun olla! Jos et kerta aio opettaa minulle mitään hyödyllistä täällä, voin yhtä hyvin palata leiriin ja pyytää pääseväni Kielopuron ja Kaunistassun mukaan», sihisin hampaitteni takaa. Käännähdin ympäri ja lähdin marssimaan takaisin leirin suuntaan raivon kiehuessa sisuksissani. Pujoruusu oli ainut ystäväni, enkä minä tarvinnut muita! Pärjäisin ihan hyvin ilmankin.

»Kaaostassu, keskity!» Onnistuin väistämään vain vaivoin Jalavatassun hyökkäysyrityksen. Pujoruusu katseli kömpelöä liikkumistani vähän matkan päästä Mutakuonon viereltä.
»Yritän koko ajan!» puuskahdin kampatessani Jalavatassun maahan. Onnistuin kompastumaan oppilaan takajalkoihin ja lennähtämään maahan rähmälleni, jolloin Jalavatassu ennätti toipua edellisestä iskustani ja käydä kimppuuni.
»Pidetään pieni tauko!» Pujoruusu keskeytti harjoitukset turhautuneen kuuloisena ja viittoi minua tulemaan luokseen. Tassutin naaraan eteen huulta purren. »Mitä tuo nyt oli olevinaan! Jalavatassu näytti leikittelevän sinulla kuin tuoresaaliilla!»
»Mestarini tietää, että käyn täällä», sanoin hiljaa ja annoin katseeni valua tassuihini. Pujoruusu hiljeni ja pystyin melkein aistimaan hänestä sykähtelevän tyytymättömyyden.
»Se kirottu kissankuvatus.» Harmaankirjava naaras nousi käpälilleen ja lähti jolkuttamaan aukion poikki syvemmälle metsään. Lähdin hänen peräänsä epäröiden.
»Tunnetko sinä Pilviyön?» kysyin varovasti.
»Tunnenpa hyvinkin», Pujoruusu kähisi. »Hän on minun sisareni.»
Tuijotin edelläni kulkevaa naarasta hämmästyneenä. Olivatko Pujoruusu ja Pilviyö pentuetoveruksia? He vaikuttivat niin... erilaisilta.
»Pilviyö on toisesta pentueesta. Meillä on eri isä, jonka takia emomme tietysti lelli häntä mieluummin kuin minua», Pujoruusu vastasi kuin lukien ajatukseni. »Minun isäni oli hänen mukaansa pelkkä riistavaras, jolle klaanien väliset rajat olivat yksi mitättömyys. Mutta toisin kuin emo, minä rakastin isääni kovasti. Isäni kuitenkin karkotettiin klaanista, enkä ole nähnyt häntä enää sen jälkeen.»
»Minä en muista isääni», sanoin. »Mutta muistan sen, kuinka emomme vei minut ja Kaunistassun tapaamaan häntä kaksijalkalaan. Sen jälkeen emo muuttui jotenkin oudoksi ja vaihtoi nimeni, eikä antanut minun olla enää missään tekemisissä sisareni kanssa.»
»Mikset sitten menisi tapaamaan häntä? Isääsi.» Pujoruusu pysähtyi ja kääntyi katsomaan minuun lapansa ylitse. Hänen vihreissä silmissään oli mitäänsanomaton katse.
»En ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä», vastasin mennen hieman hämilleni.
»Nyt sinulla olisi tilaisuus.» Pujoruusun kasvoille levisi ystävällinen hymy. »Lopetamme harjoitukset tänään hieman aikaisemmin, jotta ehdit lähteä ennen muun klaanin heräämistä.»
Samassa tunsin kuinka silmissäni alkoi sumeta. Hiljalleen Synkkä Metsä ja Pujoruusu katosivat näköpiiristäni, jonka jälkeen tajusin herääväni oppilaiden pesässä. Kömmin käpälilleni ja kapusin vuoteen reunan yli. Hiivin pesän suuta kohti nukkuvien kissojen ohitse ja varoin astumasta kenenkään hännän päälle.
Aukiolla oli hiljaista. Vaalea utu oli kietonut leirin verhoonsa. Loikin nopeasti leirin uloskäynnille ja pujahdin viileään aamuun. Katsoin edessäni avautuvaa maisemaa innostus käpälissäni kihelmöiden. Pääsisin vihdoin tapaamaan isäni!

//Kolmannen luvun loppu.//

Vastaus:

Vau! Hieno tarina!!
70 kp...Yhteensä 90 kp

- Pelkotuoksu

Nimi: EmppuOmppu alias Kaaosmuisto

21.09.2018 08:40
Kaaosmuiston vala

Toinen luku

Tarkkailin pentutarhan edustalta käsin aukiolla kiireisen näköisinä hääriviä kissoja. Säihkelampi suki sisartani vähän matkan päässä ja oli tehnyt minulle selväksi tuimalla mulkaisulla, että saisin hoitaa ihan itse oman turkkini kuntoon nimittäjäisiä varten - ja itse asiassa olin onnistunut siinä aika hyvin. Mistään ei sojottanut epämääräisiä karvatupsuja ja viikseni olivat ojennettuina. En antaisi Säihkelammen pilata tätä päivää minulta!
Käänsin katseeni päällikön pesälle ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten Aamutähti pujahti ulos onkalostaan ja loikkasi ketterästi Puhujan Tammen päälle. Naaras katseli hetken ajan alas aukiolle, ennen kuin veti syvään henkeä ja kajautti kokoontumiskutsun ilmoille. Kissat lopettivat puuhastelunsa ja lähtivät valumaan verkkaisesti Tammen luo. Kaunispentu pyristeli irti emonsa otteesta ja lähti kipittämään kohti juuri alkamaisillaan olevaa kokoontumista. Kiiruhdin hänen peräänsä tuntiessani Säihkelammen murhaavan katseen nahassani.
»Kultaklaanin kissat, olemme tänään kokoontuneet nimittään kaksi nuorta kissaa oppilaiksi», Aamutähti aloitti ja laski katseensa parin hännänmitan päässä minusta seisovaan Kaunispentuun, joka kohtasi päällikön katseen värähtämättä. »Kaunispentu, astuisitko eteen?»
Pörröturkkinen naaras ennemminkin harppasi kuin astui Puhujan Tammen juurelle muun klaanin töllisteltäväksi. Hänen häntänsä oli kaartunut kippuralle selän päälle ja korvat nytkähtivät pienimmänkin äänen suuntaan valppaina.
»Kaunispentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kaunistassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Kielopuro. Toivon, että Kielopuro siirtää kaiken tiedon sinulle.» Aamutähti kutsui hännällään kilpikonnakuvioista naarasta luokseen. Kielopuro asteli reippaasti klaanin eteen. »Kielopuro, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Haavetuulelta ja olet osoittanut olevasi vastuuntuntoinen ja avoin mieleltäsi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.»
Kielopuro nyökkäsi tohkeissaan ja kumartui sitten koskettamaan neniä uuden oppilaansa kanssa. Sen jälkeen Kaunistassu loikki muiden oppilaiden luo ja Kielopuro peruutti takaisin kissojen joukkoon. Odotin sydän hurjasti takoen Aamutähden lausuvan nimeni. Seuraavaksi olisi minun vuoroni - ainakin toivottavasti. Pelkäsin, että Säihkelampi oli mennyt sanomaan jotakin ikävää Aamutähdelle, mikä estäisi nimittämiseni.
Pian Aamutähti avasi suunsa uudestaan: »Kaaospentu, astuisitko eteen?»
Huokaisin helpottuneena ja astelin Aamutähden pyynnöstä Puhujan Tammen juurelle. Nostin katseeni kaatuneen puunrungon päällä tasapainottelevaan naaraaseen, jonka silmät välähtivät auringon loisteessa. Hän oli kieltämättä melko mahtava näky.
»Kaaospentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kaaostassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Pilviyö. Toivon, että Pilviyö siirtää kaiken tiedon sinulle.» Päällikön katse kiinnittyi takarivistä kissojen eteen hiipivään likaisenvalkeaan naaraaseen, jonka häntä laahasi maata ja korvat nytkähtelivät hermostuneesti.
»Pilviyö, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Sumukasvolta ja olet osoittanut olevasi valpas ja erittäin uskollinen klaanillesi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.»
Pilviyö kääntyi katsomaan minuun keltaiset silmät selällään. Taisin ilmeisesti olla hänen ensimmäinen oppilaansa, ja se näkyi naaraan käytöksestä. Päätin ottaa ensimmäisen askelen ja kurkottua koskettamaan mestarini nenää oma toimisesti. Pilviyö meni hetkeksi hieman hämilleen, mutta havahtui hereille ajatuksistaan klaanin ryhtyessä hurraamaan minun ja Kaunistassun uusia nimiä.
Suurimman osan kissoista käytyä sanomassa omat onnen toivotuksensa - joihin Säihkelampi ei arvattavasti ollut kuulunut - tassutin innoissani uuden mestarini luokse. Pilviyö käänsi katseensa minuun ja hymyili ujosti. Naaras saisi reipastua, jos tahtoi kouluttaa minusta kunnollisen soturin ennen kuin minä tekisin sen hänen puolestaan.
»Mitä me teemme ensiksi?» kysyin.
»Kierrämme reviirin», Pilviyö vastasi epäröiden.
»Entä sitten?»
»Sen jälkeen voit varmaan painua jo yöpuulle.»
Tyydyin saamiini vastauksiin ja lähdin askeltamaan mestarini perässä ulos leiristä. Pääsisin näkemään leirin ulkopuolisen maailman ensimmäistä kertaa omin silmin! En ollut pysyä nahoissani. Tästä päivästä tulisi kerta kaikkisen mahtava!

Päivä oli sujunut kerta kaikkisen kamalasti. Tuskin olimme päässeet paria ketunmittaa pitemmälle, kun Pilviyö oli jo epähuomiossaan onnistunut kompastumaan maasta pilkistävään juureen ja loukkaamaan käpälänsä, jonka takia emme voineet enää jatkaa matkaa. Hän oli passittanut minut siivoamaan klaaninvanhimpien pesän ja vaihtamaan näiden makuualuset. Ihan kuin kaikki oppilaat haluaisivat tehdä sitä heti ensimmäisenä päivänään -tassuina! Kaunistassu oli sentään päässyt kiertämään rajat oman mestarinsa kanssa. Niin epäreilua!
»Kirotut kirppukasat», jupisin siistiessäni turkkiani sammalista tarttuneesta roskasta.
»Hei, Kaaostassu!» Kaunistassu loikki luokseni silmät iloisesti loistaen tavalliseen tapaansa. Tällä kertaa en kuitenkaan vaivautunut vastaamaan hänen tervehdykseensä, vaan nousin ylös ja työnnyin oppilaiden pesään väsymyksestä kankein käpälin. Kuulin pentuetoverukseni seuraavan perässäni hieman kummastuneen oloisena.
Kömmin vuoteen reunan yli ja sukelsin sammalien suloiseen pehmeyteen. Suljin silmäni enkä jäänyt kuuntelemaan Kaunistassun kysymyksiä päivästäni. Minulla oli tapaaminen erään toisen naaraan kanssa, joka varmasti jo odottelikin minua.

Tuttu metsä avautui jälleen silmieni edessä. Tunsin olevani kotona. Pujoruusu astui esiin varjojen kätköstä ja väläytti minulle tyytyväisen hymyn.
»Hei, Kaaospentu - vai pitäisikö sanoa, Kaaostassu?» naaras virnisti.
Räpäytin silmiäni aina yhtä hämmästyneenä Pujoruusun tietäväisyydestä. »Kyllä, Aamutähti nimitti minut tänään oppilaaksi Kaunistassun kanssa.»
»Kuka on Kaunistassu?» Pujoruusu kallisti päätään kysyvästi.
»Sisareni, josta olen kertonut sinulle», vastasin kulmiani kurtistaen. Olimme puhuneet hänestä vasta eilen, joten miten oli mahdollista, ettei tämä muistanut häntä?
»Aivan.» Pujoruusu siristi silmiään. »Se Kaunistassu, joka saa kaiken emosi huomion, oletan?»
»Niin», myönsin hieman harmissani.
Likaisenvalkea naaras asteli vierelleni ja laski häntänsä lohdullisesti lavoilleni. »Älä huoli, asiaan tulee nyt muutos», Pujoruusu kehräsi. »Voimme vihdoinkin aloittaa kouluttamisesi.»
»Kouluttamiseni?» hämmennyin.
»Niin. Kai haluat yhä näyttää emollesi hänen olleen väärässä?» Naaraan ääneen oli tullut haastava sävy ja hänen katseensa oli kuin pakoon painostava liekki.
Minut täytti palava itsevarmuus. »Haluan.»
»Hienoa!» Pujoruusu kehräsi mielissään ja viittasi hännällään minua seuraamaan perässä. »Tule, esittelen sinut uusille klaanitovereillesi.»
»Uusille klaanitovereilleni?» toistin kummastuneena.
»Niin, aivan.» Seurasin likaisenvalkean naaraan perässä kuolleen aluskasvuston läpi aavemaiselle niitylle, joka suorastaan kuhisi keskenään kamppailevia kissoja. Kauhunhuudot raastoivat korviani ja aina silloin tällöin jossain joku tömähti maahan, eikä noussut enää sen jälkeen ylös. Näky oli kuin suoraan painajaisesta.
»Vain parhaat selviävät täällä, ja ellet ala parantaa asennettasi, saatat pian päästä niiden listalle, jotka talloutuvat maahan muiden jaloissa», raidallinen kolli ärisi edessään seisovalle nuorelle naaraalle, joka nyrpisteli nenäänsä halveksuvasti soturille.
Kiristin vauhtiani raidallisen kollin kääntyessä katsomaan minuun päin ja kirin Pujoruusun rinnalle. Naaras katseli ympärilleen tyynen näköisenä, eivätkä nahan repeämisestä kuuluvat äänet tai järkyttyneet kiljahdukset hetkauttaneet häntä.
»Keitä nämä kissat ovat?» henkäisin kauhuissani.
»Klaanitovereitasi.»
»Mitä he tekevät?»
»Harjoittelevat.»
»Kynnet esillä?» Kultaklaanissa oli ollut ehdoton sääntö pitää kynnet piilossa harjoitustuokion aikana vahingoilta säästymiseksi, mutta se sama sääntö ei ilmeisestikään pätenyt täällä.
»Lopeta kysely ja näytä minulle mitä osaat.»
Samassa tunsin kuinka kynnet sivalsivat poskeani ja jäljessä seurasi vihlova kipu. Lyyhistyin maahan ähkäisten tuskasta ja nostin katseeni Pujoruusun viiruiksi kavenneihin silmiin.
»Miksi sinä noin teit?» kähisin henkeä haukkoen.
»Sinun on oltava alati valppaana mahdollisen uhan varalta», naaras sihahti häntäänsä piiskaten.
Kömmin käpälilleni ja valmistauduin syöksymään soturin kimppuun. Minähän en naaraalle häviäisi, jos se oli minusta kiinni! 
Pujoruusu virnisti ja kyyristyi matalaksi valmiina loikkaamaan niskaani, mutta tällä kertaa se, joka hyökkäsi, ei ollutkaan hän, vaan toinen suurinpiirtein minun ikäiseni kolli, jonka jäänsiniset silmät kiiluivat murhanhimoisesti tämän painaessa minua maata vasten ja kynsien upotessa syvemmälle rintakehääni.
Onnistuin vaivalloisesti potkaisemaan oppilaan pois kimpustani ja peruuttamaan kauemmas kakoen edelleen. Kun olin saanut hengitykseni tasaantumaan syöksyin hurjistuneena kollin kimppuun, kaadoin hänet maahan ja olin aikeissa sivaltaa tuon kurkun auki, kun Pujoruusu astui eteeni ja keskeytti aikeeni.
»Hienosti toimittu, nuorukainen. Kyllä me vielä sinusta soturin koulimme.» Naaraan kasvoilla paistatteli tyytyväinen hymy, joka kieli onnistumisestani. Hymy nousi väkisin myös minunkin huulilleni. Täällä voisin valjastaa potentiaalini käyttöön ja näyttää emolle, etten ollut sellainen surkimus, miksi hän minua luuli!

//Toisen luvun loppu.//

Vastaus:

Voi ei... En voisi kuvitella kaaosta tuollaisena... 100 kp:ta
Yhteensä 150

-Aamusydän

Nimi: Aamusydän

20.09.2018 11:59
”Savu, joka katoaa ilmassa. Oletko valmis sitoutumaan ainaisen taian valtaan, ja käyttämään viimeisetkin voiman rippeet, suojellaksesi näitä kissoja?”, tähtiturkki kysyi savulta. Ei ollut kulunut kuutakaan minun taikavoimien testaamisesta, ja jo nyt katselin kun savua nimitetään. ”Sitoudun taian jaloihin lakeihin, ja lupaan suojella näitä jokaista", savu sanoi kunniallisesti, tämä kumarsi tähtiturkille. ”Silloin nimitän sinut heimomme täysivaltaiseksi tietäjäksi! Klaanimme hyväksyy polkusi, ja kunnioittakoot taitojasi!”, Tähtiturkki huusi kun kissoja alkoi ulvomaan savun nimeä. Huusin varmaan koviten noitten kaikkien joukosta, mutta kolli oli aina ansainnut paikkansa. Oli aina, siitä ei ollut koskaan ollut kyse. Kolli oli mielestäni klaanin söpöin tuossa turkissa mitä oli. En tiennyt mikä tunne sai sisälläni itseni pomppimaan ilosta, tuon kollin takia, tai miksi iloitsin tämän puolesta. Mutta se tuntui oikealta, niin se vain oli. Hän teki minulle sen, silmillään, turkillaan. Tajusin tuon mustan turkin luovan minulle turvaa, ja valkoisen vatsan alusen näyttävän niin pehmeältä.. olisin halunnut mennä tämän luokse ja katsoa ikuisuuden tämän smaragdin vihreitä silmiä, ne loivat valoa tähän muuten tylsään arkeen. Vasta nyt tajusin Savun astuvan takaisin suurelle kivelle ”Ennen kuin kaikki menette, haluan ottaa alokkaan. Tiedän olevani nuori, mutta meillä on keskuudessamme vuosi tuhannen vahvin kissa! Aamu joka hohtaa pimeydessä, astuisitko eteeni”, se tapahtuisi viimein, olisin alokas pian.

Esinäytös

”Ne vuodet muovasivat minua, kuin järveä. Ensin olin klaanin iloisin pentu, sen jälkeen olin heimomme vahvin alokas, kunnes kaikki muuttui”, vesi alkaa heijastamaan muistoja, muistoja yhden kissan pitkästä elämästä. ”Rakastuin väärään kissaan, näytin klaanille, miten tyhmä olin", muistot tulvivat kuolevaan kissaan, joka rääkyy apua. Mutta oranssi valkoinen naaras ei osaa auttaa. ”Se hinta oli kallis", Seuraavat muistot ympäröivät maailman. ”Pysyin heimossa kitumassa, koska maailma muisti minut”, kissan monia vuosia näkyy taustalla. ”Ohjasin heidät pois maan alta, koostin klaanit", kuvat vaihtuvat siihen kun oranssi kissa huutaa käskyjä metsässä. ”Lopulta rakastuin väärään, ja sain pennun", kuvia ruskeasta kollista ja samasta naarasta. Pikkuinen pentu vipeltää näiden välissään. ”Lopulta.. hänkin lähti”, näkyy kuinka nuo riitelevät, ja pentu kuolee kun kyy tapaa tämän. ”En saanut enää rakastaa, en ketään jos haluaisin nähdä pentuni”, valkoinen pentu huutaa naaraalle jotain, samalla kun naaras itkee kiivaasti. ”Autoin pareja yhteen, kuljin klaanista toiseen, autoin klaaneja nousemaan”, näkyy kuvia monista klaaneista, mutta kaikissa oranssi valkoinen naaras auttaa. ”Lopulta rakastuin, löysin muinaiset siskoni… sain pentuja. Toteutin ennustuksen", kuvia oranssista kollista ja naaraasta, kahdesta harmaasta naaraasta ja oranssista naaraasta, ja moni värisestä naaraasta. Viimeisenä näkyy kun toinen harmaa kissa taistelee kissaa vastaan, ja oranssin kissan sydän särkyy. ”Ennen olin klaanin uskollisin kissa, nyt olen itse pahuuden rakastama", kuvia virtaa ruskeasta kollista, ja oranssista naarasta. ”Tämä oli tarina siitä kun minut unohdettiin, minun tuskani, oli että minut muistettiin”, viimein näkyy oranssi valkoinen kirkas tähtiklaanilainen. ”Olen Aamusydän, ja tämä on kohtaloni”

Astuin savun eteen kun kissat haukkoivat henkeä. ”Aamu, olet ollut keskuudessamme vain hetken, mutta näytit polkusi taian tiellä. Oletko varma että tahdot opiskella taian mutkikkaita teitä?”, savu sanoi hyvin juhlakkaasti. ”Olen, sitoudun tain omaksi, ja tiedän ettei sieltä ole paluuta”, vastasin samalla kun kumarsin. Savu hyppäsi kiveltä eteeni. ”Teidän kaikkien edessä, kuolleitten kissojen takana, julistan sinut, Aamu joka hohtaa pimeässä. Linnun ja ruskan esikoisen, tietäjän alokkaaksi", savu sanoi hyvin kovalla äänellä. Koko klaani ulvoi nimeäni. Tätä hetkeä olin odottanut, hän oli se joka oli minulle turva. Kurkotin nuolaisemaan savun korvan päitä, ja punastuin, kun tämä nuolaisi pään päällystä. Laskeuduin takaisin alas täysin punaisena, ja ryntäsin siskoni luo, heti kun löysin katseellani nämä. Siskoni takana oli isäni ja emoni, jotka loistivat ylpeydestä. ”Aivan mahtavaa Aamu!”, Siskoni huusi kun olin päässyt näitten luokse. ”Niin, niinhän se on…”, sanoin hiljaa. Emoni alkoi heti sukimaan minua, samalla kun hän kehui isäni kanssa sitä kuinka ylpeitä he minusta olivat. Viimein savu tuli hakemaan minua, ja lähdimme tuosta kuu luolasta pois yhdessä.

Seurasin kun tämä vei minua kivistä tunnelia pitkin ylöspäin. En ollut koskaan käynyt ulkona, tai sitten nähnyt taivasta, mutta huhuja olin kuullut. Astuin ulos samalla kun valo sokaisi minut. Luolassamme meillä oli vain sirppi lampi, joka tuotti valoa, ja pesissä useita valaisevia kiviä seinissä. Katselin lumoutuneena maailmaa, kun savu käveli ohitseni. Tämä naurahti kun huomasi ilmeeni. ”Ai.. niin.. et ole käynyt ulkona..”, tämä nauroi hyvin lämpimästi. Tiesin jo heti mitä tehdä. Kosketin noita vihreitä tupsuja jaloillani, ja ne kutittivat lempeästi. Olisi tehnyt mieli kysellä kaikkea, mitä vain että kuulisin kollin äänen. Lähdin juoksemaan, samalla kun turkki loimusi perässäni. Tuuli antoi minulle vauhtia, kun juoksin vapauden hulmussa. Ei ollut mitään vapaanpaa, kuin juosta auringon alla isolla niityllä. Tajusin vasta nyt savun juoksevan kanssani. ”Varo tuota isoa!”, savu huudahti mutta oli liian myöhässä. Olin juossut suoraan jokeen. Räpiköin pinnalle, ja katsoin märkänä savua. *oletko tyytyväinen nyt* ajattelin hyvin märkänä. Tämä nauroi kun hulluna. Uin rantaan, tai oikeastaan kahlasin samalla kun savu nauroi toisella puolella. Viimein kun savu oli saanut naurunsa naurettua, tämä kahlasi itsekin toiselle puolelle jokea.

”Minne menemme?”, kysyin tältä.

”Saat nähdä", tämä vastasi.


”Ei! En suostu seuraamaan jos viet minut jonnekin mistä en tiedä!”, sanoin.

”Tänään harjoittelemme keskittymistäsi”, tämä vain vastasi.

”miten?”, kysyin.

Kolli vain tuhahti, kun olin kysellyt niin paljon tuolta. *selvä.. lopetan*. Savu johdatti minut pienelle hiekkakasalle, keskelle saarta. Olin joutunut uimaan saarelle asti nähdäkseni hiekkakasan? Ei vaan sen tarkoituksen. ”Sinun pitää lajitella nämä jyvät tummuudesta päätellen yksi kerrallaan voimillasi", tämä sanoi, samalla kun hymyili hyvin pelottavasti. Nyökkäsin sillä tiesin tuon voivan olla tuolle normi harjoitus. Keskityin hiekkakasaan ja jyvät alkoivat leijua kasoihin. Ne leijuivat nopeammin, ja nopeammin, eikä loppua näkynyt. Viimein savu sanoi:

”Hyvää työtä". Avasin silmäni ja näin ympärilläni ainakin kymmenen eri kasaa, joista jokainen oli eri värinen.

”Siinä kesti ikuisuus!”, sanoin kyllästyneenä. Savu katsoi minua, kuin olisin hullu.

”Ei vaan teit ennätys ajan varmasti!”, tämä huudahti.

”Oikeasti?!”, kysyin tältä ihmeissäni.

”No varmasti! Tuohon ei mennyt montakaan silmän räpäystä!”, tämä sanoi.

Tuijotin kollia kuin tämä olisi hullu. ”Mitä seuraavaksi?”, kysyin tältä.

”Seuraa”, tämä vain sanoi.

Seurasin kollia metsään, jossa tämä matkan varrella näytti paikkoja. Kun viimein pääsimme perille, Savu taikoi valossa puiselle aukiolle ilmestymään kalan.

”Mitä minä tuolla?”, kysyin.

”Laitat sen katoamaan tietty!”, savu sanoi naurahtaen. Keskityin kalaan, ja savun häntään. Viimein banaani katosi, muttei se kadonnut savun hännän päälle. Viimein kun savu kääntyi huomasin missä kala oli, kala oli vaihtunut savun hännän kanssa! Aloin nauramaan kuin halvattu, ja tämä kääntyi katsomaan minua kuin tyhmää. ”No niin Aamu! Missä se kala on!”, tämä huusi kärsimättömänä. Jatkoin naurua, ja katsoin tämän naamaa. *Sinun häntäsi!!* ajattelin naurun seassa. Tämä alkoi mumista jotain

epäselvää, ja tämän normi häntänsä palasi, ja kala tippui maahan. Tämä katsoi minua toinen kulma kohollaan, mutta minä vain jatkoin nauruani. Seuraavaksi tämä teki jotain mitä en olisi arvannut tämän tekevän koskaan! Tämä hyppäsi päälleni, ja kiljahdin. Tämä alkoi puremaan minua hellästi, ja kaatoi minut niin että tämä oli ylä puolellani, ja minä tämän alla. ”Mitä sinä?”, kysyin ihmeisään. Mutta tämä kumartui koskettamaan nenällään omaani, ja kehräsi erittäin hiljaa, kuin kiitokseksi että olin tämän vieressään. Tämä sai sydämeni laukkaamaan, ja lentämään taivaan pilviin. Tuntui kuin olisin tämän luona turvassa, eikä minun tarvitsisi mennä tämän luota minnekään. Olisin vapaa tämän kanssa, olisin.. turvassa. Tunne ei ollut helppo selittää, se oli kuin vuoristorataa tuossa muuten harmaassa arjessa.

Kun viimein pääsimme leiriin, olin ihan väsynyt. Olimme viettäneet savun kanssa koko päivän, ja kiertäneet metsän välillä harjoitellen. Harjoitukset eivät olleet fyysisesti rankkoja, mutta ne jotenkin veivät virtaani. Savu oli koko matkan selittänyt jotain metsästä, ja sen vaaroista, ja minne en saisi mennä minne saisin, ei minua oikeasti ollut kiinnostanut, olin vain halunnut kuunnella tämän ääntä. Tämä oli vapauteni, ja inspiraationi.

//toinen osa//

Nimi: EmppuOmppu alias Kaaosmuisto

18.09.2018 13:01
Kaaosmuiston vala

Ensimmäinen luku

Kuuntelin kuinka sade rummutti maata pentutarhan ulkopuolella. Vesipisarat tihkuivat sisälle pesään ja muodostivat pieniä lammikoita, joissa pennut läiskyttelivät innoissaan - kaikki muut pennut, paitsi minä. Emo oli kieltänyt minua osallistumasta mukaan heidän leikkeihinsä, etten vahingossakaan pilaisi mitään.
»Pysy kaukana siskostasi ja muista pennuista, tai muuten heitän sinut lähimpänä virtaavaan jokeen ja annan sen huuhtoa virheeni pois näkyvistäni», Säihkelampi oli sanonut veren hyytävällä äänellä ja katsonut minua inhoten.
Aina kun näin emoni pesemässä Kaunispennun leikin huumassa likaiseksi mennyttä turkkia, tunsin palan nousevan kurkkuuni. Miksei hän voinut rakastaa minua niin kuin sisartani? Mitä olin tehnyt väärin, että ansaitsin tämän?
»Hei, Uljaspentu!» Kaunispentu loikki luokseni turkki vettä valuvana. Hänen silmänsä tuikkivat iloisesti ja suu oli vääntynyt hymyyn.
»Hys, hiljempaa!» sihahdin hieman kauhuissani, sillä emo oli kieltänyt minua puhumasta naaraalle yhtään mitään. »Enkä minä ole enää Uljaspentu, muistatkos?»
Kaunispentu ravisteli turkkiaan niin, että vesipisarat lentelivät kuonolleni. Sitten hän istahti alas ja taittoi häntänsä käpälilleen. »Minä en ymmärrä, miksi emon piti vaihtaa sinun nimesi Kaaospennuksi. Uljaspentu sopisi sinulle paremmin!»
»Tiedän, tiedän, mutta emolla on käskyvalta meihin, joten ei voi valittaakaan», huokaisin kyllästyneenä. Olimme käyneet tämän samaisen keskustelun sisareni kanssa jo monta kertaa aiemmin Säihkelammen kielloista huolimatta.
»Mutta silti!» Kaunispentu puuskahti turhautuneen kuuloisena.
»Hei, mitäpä jos palaisit leikkimään muiden kanssa ja jättäisit minut rauhaan, sopiiko?» Minun teki pahaa katsoa sisartani puhuessani. Tunsin joutuvani päivä päivältä kauemmas hänestä.
»Hyvä on...» Kaunispentu nousi ylös ja raahusti pois lannistuneena.
Katselin hänen peräänsä huulta purren. En tahtonut menettää ainoaa ystävääni, mutten myöskään päästä hengestäni ennen aikojani. Käperryin kerälle vuoteessani ja suljin silmäni toivoen pääseväni pian unten maille.

Avasin silmäni. En ollut enää pentutarhan suojaisessa hämyssä, vaan metsässä, jonka lehdettömät puut muodostivat aukiolle synkkiä varjoja ja saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
Kömmin pystyyn yrittäen hillitä vapinaa jaloissani. Kalman kuvottava löyhkä leijaili voimakkaana ilmassa. Annoin katseeni lipua taivaalle, joka näytti olevan tumman, läpipääsemättömän pilviverhon takana piilossa.
Jossain katkesi oksa. Käännähdin ympäri vauhkoontuneena puolelta toiselle vilkuillen. Aukiolla ei ollut muita itseni lisäksi, mutta tunsin silti, kuinka jonkun epäystävällinen katse poltteli nahkaani ja sai mahani muljahtamaan ympäri.
»Voi pikkuista. Miten sinä tänne olet eksynyt?» Hunajainen ääni kuului aivan korvan juurestani, mutta kun käännyin katsomaan puhujaan päin, en nähnytkään ketään.
»K-kuka puhuu?» sain kysyttyä. Kuulin sydämeni hätäiset lyönnit rintaani vasten; ihan kuin se olisi pyrkinyt pakoon.
»Olen... ystäväsi.» Kaunis harmaankirjava naaras asteli eteeni vihreissä silmissä mitäänsanomaton katse. Kissan huulille piirtyi ystävällinen hymy, joka sai minut rauhoittumaan hieman. »No, olenpa minä töykeä: minun nimeni on Pujoruusu. Kukas sinä olet, kultaseni?»
»Kaaospentu», vastasin epäröiden.
Pujoruusun silmät välähtivät oudossa, kelmeässä valossa. »Oletan, ettei nimesi tarina ole aivan yhtä yksinkertainen, miltä se kuulostaa?»
Haukoin henkeä hämmästyneenä. »Mistä sinä tiesit sen?»
»Kunhan arvasin», naaras hymähti lapojaan kohauttaen ja kierteli ympärilläni. »Minunkaan alkutaipaleeni ei ollut helppo. Emoni piti minua rumana, säälittävänä pennunruipelona, jolle ei ollut sijaa samassa vuoteessa.» Pujoruusu päästi kurkustaan halveksivan murahduksen ja nyhti kuollutta ruohoa kynsillään.
»Minusta sinä olet kaunis», uskaltauduin sanomaan väliin.
»Voi kiitos », Pujoruusu kehräsi ja kumartui sitten puoleeni. »No, Kaaospentu, kerro minulle sinun tarinasi.»

//Ensimmäisen luvun loppu.//

Vastaus:

Hieno tarina! Pituuttakin oli  . Odotan innolla jatkoa! Kuvailua oli mukavasti ja pidin tarinan tunnelmasta. Hyvä EmppuOmppu (Kaaosmuisto).
Saat tästä stoorista 52 kp:ta!

- Pelkotuoksu

Nimi: Hopealiekki

05.09.2018 19:32
(Tässä pikkuinen lyhyttarina Savun surullisesta elämästä monien vuosien aikana)



Savusydän kertoo; Ei mittään tai ketään


Olin yksin. Tiesin sen siitä, etten tuntenut mitään, saatikka edes nähnyt. Leijuin valkeudessa, se oli liiankin tuttua. Tämä oli hulluus, tämä oli kiduttava paikka. Tänne saatoit kadottaa itsesi, mutta minä.... En ollut enää kukaan. Minulla ei ollut enää menetettävää. En saanut syytä elää. Aluksi olin ajatellut, että minä tulen hulluksi ja kadotan kaiken... Sitten muistin; minun aiempi kehoni oli kadonnut. En voinut kadottaa mitään... Paitsi sen yhden asian, joka antoi minulle voimaa. Muut olisivat jo luovuttaneet. Juosseet valkeudessa niin kauan, että olisivat menettäneet järkensä, mutta minä, minulla olikin päämäärä. Toivoin, etten kadottaisi sitä yhtä asiaa. Kuljin sen perässä, tarkkailin sitä. Joskus jopa pyrin suojelemaan sitä ajatuksillani. Se yksi asia kertoi minulle sen; minun täytyi jatkaa. Olin ollut täällä monta vuosisataa. Tiesin, ettei kukaan välittänyt minusta. Joskus menetin voimani, en jaksanut enää taistella loputonta valkeutta vastaan. Se yritti ujuttaa valkeita valheitaan päähäni. Niitä, jotka kertoivat siitä,että kannatti luovuttaa. Että, kannatti lopettaa ja jäädä ikuisesti kellumaan tyhjyyteen. Ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Mutta aina se yksi asia antoi minulle voimaa. Se asia oli kissa, elävä ja kuollut kissa. Hän joka uskoi minuun ja hän joka antoi minulle syyn jatkaa. Taivalsin tauotta monia, monia kuita. Tunsin kissojen kuolevan ja syntyvän. Tiesin kaiken ennen kuin se tapahtui valkeuden toisella puolella; maassa. En siltikään voinut tehdä mitään. Välillä tämän yhden kissan usko minuun heikkeni. Joskus hän ajatteli ettei minua ehkä olekkaan. Silloin olin todella kadota, en tuntenut käpäliäni, en voinut liikkua tai ajatella mitään. Onnekseni hän uskoi minuun vahvemmin, kuin itsekään uskoin ja hän antoi minun jatkaa epätoivoista vaellustani. En koskaan nähnyt mitään, enkä ketään. Muistan edelleen sen hetken jolloin katosin. Se ei ollut minusta kiinni. Tiesin niin tapahtuvan, jo paljon aiemmin kuin se tapahtui ja tiedän, että jos joskus onnistun palaamaan, katoan jälleen. Haihdun Savuna ilmaan.

-Tällainen lyhyt-


Vastaus:

Surullista, miten Savu katui sitä, että Aamu muisti hänet.

-Aamusydän

Nimi: Aamusydän

05.09.2018 12:07
”Hei pikkuinen… tervetuloa maailmaan..”, matala ääni sanoi hiljaa. Pieni hento ääni vikisi sen vieressä. Pennun vieressä oli toinen harmaa nyytti maukui kirkkaalla, mutta hennolla äänellä. Pieni ääni maukui, ja valaisi pientä pesää, aamunnousua. Auringonnousu täplitti pientä vadelma puskan rakoa. Jossa juuri nyt makasi emo, ja kaksi vastasyntynyttä pentua. Pentujen kassa oli myös harmaa valkea kolli, joka arvioi katseellaan pentuja.
”Oletko miettinyt nimiä?”, kolli kysyi.
”Ajattelin harmaan olevan Hopea, Jonka sielu valaisee liekkinä", Naaras sanoi kehräten.
”Ja oranssin, pyytäisin sinun keksimään”, naaras sanoi kehräten.
”Entä Lintu?, etkö antaisi kumppaniasi valita nimeä?”, tämä kysyi hyvin hämillään.
”Ei, kyllä tämä ymmärtää, jos tämän parhaan ystävän pentu valitsee tämän pennun nimen", naaras selitti silmät kiiluen.
”Silloin, tämän pennun nimi voisi olla.. Aamu, joka hohtaa pimeässä", kolli kosketti pientä oranssista nyyttiä, jonka ääni täytti muuten hiljaista aamua.

Kolli lähti vierailultaan, ja sisälle astui kokonaan harmaa kolli, joka hymyili naaraalle hyvin hermostuneen näköisenä, mutta nähdessään että tällä oli terveen näköiset pennut vierellään. Tämä alkoi rentoutua. ”Hei ruska” kolli sanoi hymyillen. ”Hei lintu! Päätin jo pennuillemme nimet”, Naaras sanoi hymyillen, ja katsoi kollia silmät kiiltäen. ”No? Kerro ne ihmeessä!”, kolli sanoi riemuissaan. ”Tämä on Hopea, joka valaisee liekkinä, ja tässä on Aamu, joka hohtaa pimeässä", naaras kehräsi, koskettaen pentujaan vuorotellen nenällään. ”He ovat kauniita..”, kolli maukui hiljaa. Ja tuijotti pentuja, kuin pieniä ihmeitä. Se oli hänelle pieni ihme, maailman lahja hänelle, jota häneltä ei ikinä otettaisi pois. Kaksikko katsoivat pentuja onnellisena, ja vaihtoivat pari sanaa, kunnes Linnun piti lähteä.

Kaksi kuuta myöhemmin

”Et saa minua kiinni!”, Aamu huusi. Aamu pinkaisi nauraen juoksuun, ja katsoi iloisena taakseen kun tämän sisarensa juoksi nauraen tämän kannoillaan. Kaksikko juoksi suoraan aukiolle, jossa kissoja vilisi sinne tänne. Aamusydän pujotteli taitavasti kissojen välistä, mutta kun tämä katsoi taaksensa, tämä törmäsi johonkin. Pentu lensi pari hännän mittaa taaksepäin, ja punastui täysin, kun taas toinen kolli, tuijotti istua altaan törmääjää. Hetken tällä kesti tajuta keneen oli juuri törmännyt, mutta huomasi sen pian. Aamu oli törmännyt iso kokoiseen alokkaaseen, joka nyt tuijotti tätä silmät pyöreänä. Yhtäkkiä alokas havahtui unesta, ja naurahti pennulle: ”Ai hei Aamu, miten menee? Varo taka-", kollin lause loppui kesken kun hopea hyppäsi sisarensa päälle. Alokas naurahti, ja katsoi sisaria, jotka painivat. Viimein kun sisaret olivat saaneet paininsa loppuun alokas sanoi: ”Aamu! Tule juttelemaan kanssani!”. Aamu vaivaantui ja katsoi sisartaan kysyvästi. Hopea nyökkäsi tälle innokkaana, ja lähti katselemaan tapahtumia sivusta.

”Mi..mitä ha..ha..haluat..”, Aamu änkytti suuri kokoiselle alokkaalle. ”Puhua tietty!”, kolli naurahti rentona. Katsoin alokasta, ja pelkäsin tätä, sillä tämän olevan tietäjän alokas. Tietäjä osasi kaikki loitsut, ja oli yleensä niiden avulla voittamaton. Pelkäsin sillä tavoin savun vahingoittavan minua. Huomasin tämän aistivan pelon, kuin vettä vaan. Tärisin tämän katseen alla, mikä oli outoa. Yleensä olin rohkea, ja peloton, mutta kolli sai minut pelkäämään, pelkällä läsnä olollaan. ”Oletko miettinyt miksi haluat ryhtyä?”, tämä kysyi hymyillen. ”Kasveiljaksi, Tietäjäksi, Taistelijaksi, Ruokkijaksi,”, tämä luotteli tutut paikat minulle oikeasti miettien. Kasveilija, hoiti kissoja kasveilla, joita oli monia. Nämä auttoivat pää asiassa toetäjia, siinä missä tietäjät eivät kyenneet. Tietäjät taikoivat. Taistelijat taistelivat henkensä puolesta kaikkia vaaroja vataan, tietäjät rinnallaan. Ruokkijat olivat taas kissoja, jotka metsästivät kaiken ruuan meille, meidän piti kiittää heitä, eivätkä he osallistuneet pahemmin taisteluihin. ”En tiedä, en todellakaan", sanoin niin hiljaa, että oli ihme että tämä kuuli sen mitä sanoin. Lopulta tämä nyökkäsi ja lähti.
//tässä vaiheessa tietoja arvoista, sillä olette jo varmaan hämillänne
Tähtiturkki: päällikkö
Tähtientulkitsija: varapäällikkö
Kasveilija: parantaja
Tietäjä: kissa joka taitaa kaiken taiasta, ja osaa hyödyntää sitä.
Taistelija: hoitaa kaiken taistelun Tietäjien kanssa. Taistelijat ovat lihaksikkaita, voimakkaita, ja yleensä kolleja.
Ruokkija: yleensä pienet, maastoon sopeutuva turkki. Ruokkivat koko klaanin.
Alokas: oppilas. Kaikista oppilaista sanotaan alokas//

”Aamu! Aamu! Minusta tulee Kasvelija alokas!!”, Hopea huusi ihan innoissaan. Oli kulunut kuu siitä kun savu oli jutellut minulle. Katsoin hämärässä pesässä pentutoveriani, joka hihkui innoissaan keskellä yötä pääsevänsä kasvattamaan rehuja elämän tehtätäväkseen. Katsoin tätä, pitkään enkä osannut sanoa mitään tuolle sisarelleni. Tietysti iloitsin tämän puolesta, mutta nyt aivoni eivät käsitelleet mitään. En ihmetellyt sillä Hopea oli aina ollut luonnon läheinen, ja rakastanut auttaa kissoja yli kaiken. Hymyilin tälle, koska en tiennyt mitä sanoa. Jokin minussa sai minua kaipaamaan sisartani. ”Sehän on mahtavaa! Pääset parantamaan kissoja!! Ja kaikkea upeaa", huudahdin innoissani. Tämä katsoi minua iso kiilto silmissäni, ja tiesin että tästä seuraisi iso hepuli, niin iso ettei tämä sitä ymmärtäisi edes itse. Tajusin emomme heräävän meluumme, ja selitimme tälle tilanteen. Tämä kannusti sisartani, ja kehui tätä maasta taivaaseen, en oikeastaan osannut sanoa mitään. Tietäjiä puuttui liikaakin, heitä oli valmistuneita vain yksi, ja aloikkaina yksi, mutta silloin täytyi osata taikoa. Enkä vielä osannut. En osannut vielä.. ehkä joskus.

Kävelin tietäjän pesään, tänään tämä katsoisi osaanko taikoa. Tämä otti minut suuhunsa, samalla kun savu sanoi ”Tämä näyttää hullulta, älä pelkää, luota minuun, et putoa”, tämä toisti. Katsoin kun he veivät minut leirin reunalle, jossa oli pieni rotko. Rotkoa suojelivat tietäjät, siksi se oli melkein näkymätön. Tietäjä avasi rotkoa, ja savu katsoi minua. Tietäjä päästi minut alas. ”Jos olet taikavoimainen ja vahva, leijut. Jos olet voimaton ympärillesi tulee kupla”, tämä selitti hyvin nopeasti. Tunsin jonkun tönäisevän minua, ja säikähdin, mutta tunsin etten pudonnut. Avasin silmäni, ja tajusin hohtavani, ja leijuvani tuossa. Tuo kaksikko katsoi suu auki minua, kuin olisin ihme. Tajusin emoni saapuvan paikalle, ja tämänkin tuijotti minua hyvin ihmeissään. Tassuttelin varovasti maalle, ja nauroin näitten ilmeilleen, ”Tadaa?”, sanoin näille kysyvästi. Ja nämä heräsivät jäistä heti. ”Sinua täytyy alkaa harjoittamaan 4 kuun iässä…”, tietäjä mumisi. ”Harjoittamaan mihin", kysyin oikeasti hämilläni. ”Tietty harjoittelemaan tietäjäksi!”, savu sanoi yllättävän iloisesti. Katsoin tätä iloissani, ja hypin melkein onnesta, pääsisin pian tietäjäksi! Komeimman kollin kanssa! Huusin mielessäni, kunnes huomasin savun kehräävän. Yhtäkkiä muistin näiden osaavan lukea mieliä, ja punastuin. ”Oi kiitos uusi alokas", tämä naurahti. Katsoin tätä ja näytin kieltä, hän se oli, tulevaisuuteni.

//ensimmäinen osa aamun historiasta. Hopea jatka kiitos//



Vastaus:

Pitkä ja mielenkiintoinen tarina. Jään odottamaan jatkoa innolla!

- Aurinkomursu

Nimi: Hopealiekki

01.09.2018 13:42
Leppäkynnen kosto

"Eeemoo! Anna ruokaa!",huusin.
Jokin emossa sai minulle rauhallisen tunteen. Tunsin olevani samanlainen, kuin muut. Tavallinen.
"Leppäpentu! Olet jo iso kissa, joten voit syödä tuoresaaliskasasta.",emo vastaa
"No en minä halua! Haluan maitoa!",huusin.
"No ehkä sinun täytyy ensin maistaa vaikka hiirtä!"hän vastasi.
"YÄK!! EN SYÖ!!!",huusin niin lujaa kuin jaksoin.
Emo huokaisi.
"No, mitäs jos hakisit minulle hiiren tuoresaaliskasasta ja sinä et saa syödä sitä. Se on minun hiireni!"
Nyt emon äänessä oli jotain uutta...
*Oveluuttako? Kuinka tyhmänä hän minua pitää? En minä tuohon lankea! Jos hän sanoo etten saa syödä sitä, niin tietenkin minä silloin syön sen!*
"Kyllä Pilviaskel!"vastasin ja juoksin kohti riista kasaa.
Valitsin kasasta suurimman ja mehukkaimman hiiren ja lähdin leuka pystyssä kipittämään takaisin pentutarhalle varoen, etten kompastuisi hiiren pitkään häntään, kunnes kompastuin kiveen ja kaaduin kuonolleni. Hiiri oli onneksi hieman pehmittänyt laskua, joten olin kunnossa.
Nousin ja katsoin ympärilleni, ettei kukaan nähnyt. Leirissä kaikki näytti normaalilta, tosin muutama oppilas pärskähteli pesällään katsoen minuun, mutta muuten kukaan ei tainnut huomata.
Olin juuri jatkamassa matkaa, kun takaani kuului isäni ääni:
"No, eikös se ole itse Kurapentu! Miltäs tuntuu nyt?", hän kysyi ilkeästi.
"Voisitko auttaa Tummahammas?", nau'uin ja toivoin, että hän jättäisi kaatumiseni huomiotta.
"Toki....Hups!", hän potkaisi päälleni tomua ja aloin yskiä. "Oi joi! Eihän pikku Surkimuspennulle tule itku?", hän nauroi.
Hän hiipi varjoon ja seurasin häntä varovasti. Ajattelin, että hän oli nyt härnännyt minua tarpeeksi ja aikoi nyt kysyä olinko kunnossa. Kun kävelin varjoon olinkin yllättävän tyytyväinen sen varjon suomasta rauhan tunteesta, mutta ilmassa väreili jotakin. Jokin tunne, jota en vielä ollut kokenut.
"Luotatko minuun?", isäni kysyi maireasti hymyillen.
En erityisemmin pitänyt isästäni, mutta ajattelin olla niin hyvä kaikessa kuin voin, joten vastasin: "Kyllä!"
"No, muista sitten tämä: ...",hän paljasti kyntensä ja raapaisi minulle haavan kylkeen.
"AAAUUUUUU!!! PILVIASKEL!! SATTUUUUU!!!!!"
"Älä koskaan luota keneenkään, elleivät he tee sinulle jotakin ensin. Olen nyt tehnyt sinulle, joten voit luottaa minuun.", hän sihisi vielä.
Katsoin itku kurkussa, kun hän lähti hiippailemaan leirin reunoja pitkin. Hänen tumma turkkinsa sulautui varjoihin.
"PILVIASKEL!!! EMOOOOO!! APUUUAAAAA!!!!",itkin.
Pilviaskel saapui juuri, kun Tummahammas lähti ulos leiristä.
"Voi voi voi! Mitä ihmettä tapahtui?! Ole varovainen!", Pilviaskel kauhisteli ja alkoi nuolla haavaa puhtaaksi.
"Hei, mitä täällä tapahtuu?", kuulin pienen korkean äänen emoni selän takaa.
Olin lähes räjähtää tunne kuohusta. Minun oma vallaton kipuni, emoni sairaaloinen huoli, ja nyt tämä.
"Hei Hopeapentu!", huudahdin yllättävän iloisena siitä, että juuri hän oli tullut Pilviaskelen perässä.
"Hei Leppäpentu!", hän vastasi iloisesti. Sitten hän näki Pilviaskelen ilmeen."Onko sinuun sattunut?",Hopeapentu kysyi hieman huolestuneemmin.
"On, mutta ei siihen satu paljoa..enää",valehtelin ja katsoin vain pientä hopeista naarasta.
"Saanko katsoa?"hän kysyi.
"Saat."
Hopeapentu katseli tarkkaavaisena haavaa, sitten hän siristi keskittyneesti kauniita silmiään ja avasi ne taas isoiksi.
"Se ei ole syvä haava. Selviät kyllä!", hän miukui iloisesti minulle.
"Meidän on silti parasta viedä sinut parantajajalle", Pilviaskel maukui epäillen.
"Voi saanko tulla mukaan? Jooko, jooko, jooko, jooko!" Hopeapentu kysyi ja pujotteli emoni jalkojen välissä.
"Jos, Ruskosulka antaa luvan..."
"Kyllä hän antaa! Hän on vain iloinen, jos en hyöri siellä pentutarhassa kokoajan! Tiedät sen itsekin.", Hopeapentu naukui innoissaan.
En tajunnut mitä hienoa oli siinä, että meni parantajan pesään, mutta olin iloinen, koska Hopeapentukin oli. Hän innosti minua.
"Selvä", Pilviaskel myöntyi lempeästi ja iloinen Hopeapentu lähti heti juoksemaan kohti parantajan pesää.
"Minä tulin! Minä tulin! Minä tulin!" Hopeapentu huusi kun kipitti sisään pesään.
"No, mutta onkos se meidän Yrttipentu?", ruskea raidallinen kolli, kysyi nauraen ja saapui kulman takaa, jossa hän säilytti yrttejään.
"Hei Murattiroihu!" Hopeapentu ilahtui. "Sinä muistat minut! Jee! Jee! Jee! Jee! Jee..." Hopeapentu alkoi juosta ympyrää huutaen 'jee' joka kierroksella.
Sillä aikaa, kun Hopeapentu iloisesti jatkoi tekemistään Pilviaskel selitti klaanin parantajalle mitä oli käynyt. *Tietenkään Pilviaskel ei tiennyt mitään Tummahampaasta.* ajattelin. Silloin Hopeapentu seisahtui hetkeksi, räpäytti vihreitä silmiään kysyvästi, mutta jatkoi pyörimistään.
"Voi että! Mitenkäs se nyt niin kävi? Mutta Hopeapentu puhui totta sanoessaan ettei se ole syvä haava."Murattiroihu sanoi vilkaisten kiinnostuneena Hopeapentua.
Annoin parantajan taluttaa minut sammalelle makaamaan. Pilviaskel viittoi Murattiroihulle että tahtoi puhua kahden ja he lähtivät syvemmälle parantajan pesään. Jäin kaksin edelleen pyörivän Hopeapennun kanssa. Katsenin hopeankirjavaa naarasta, kunnes tämä lakkasi pyörimästä ympyrää. Nyt hän oli sekaisin päästään ja yritti hoiperrella minua kohti, mutta hän käveli vahingossa taakse päin.
*Voi ei! Hänhän peruuttaa kohti tuota piikkipensasta!* ajattelin.
"Hopeapentu! Varo!", huusin ja loikkasin hänen päälleen.
"Mi...?", Hopeapentu katsoi minua kauniilla, vihreillä silmillään. Hänen säikähtämisensä näkyi niistä, kuin heijastus kirkkaan lammen pinnasta. Hänen silmänsä olivat nyt aivan täysin auki ja ne olivat kauniit juuri niin. Siitä hetkestä lähtien päätin, että suojelisin häntä aina, niin kauan kuin hengittäisin.



Sen päivän jälkeen, kun pelastin Hopeapennun, olin aina hänen lähellään, vaikkei hän aina itsekään tiennyt että katselin häntä jostain. Nyt kävelin hänen vierellään aukion halki. Kun katsoin hänen hopeista turkkiaan, olin vain niin hurmoksessa, etten tiennyt mitä tehdä. Tänään hän kumminkin oli todella hiljainen, sillä yleensä hän selitti minulle innoissaan jotakin turhanpäiväistä yrteistä ja Murattiroihusta. Nyt hän vain oli hiljaa ja käveli vierelläni pentutarhalta aukiolle. En tiedä johtuiko se siitä, että olin pelastanut hänet ja nyt seurailin kaikkialle. Tosin eilen illalla, kun Hopeahäntä loisti jo kirkkaana, joku kilpikonnakuvioinen oranssivalkoinen naaras, jolla oli oranssit silmät, haki hänet juttelemaan. En saanut seurata heitä, vaikka tahdoin. Sen jälkeen hän oli ollut tuollainen; hiljainen ja järkyttynyt.

"Hopeapentu...oletko kunnossa?", kysyin varovasti.
"Mmm...Ai mitä?", hän kysyi hajamielisenä.
"Olet vähän outo...sen eilisen jälkeen..tapahtuiko jotakin?"
"Ei! Kuka niin on väittänyt!", hän kiivastui ja säpsähdin.
"Anteeksi.", Hopeapentu maukui nopeasti ja aidosti pahoillaan siitä, että oli huutanut minulle.
"Minä...minun vain pitäisi käydä Murattiroihun luona.", hän sanoi hiljaa vältellen katsettani.
"Ai miksi? Oletko kipeä?" kysyin.
"Eeei, kun se on..vain yksi juttu..mutta en saa kertoa."
"Mikä on niin salaista ettet aio kertoa minulle?", kysyin loukkaantuneena.
"Yksi juttu vain. Ei mitään tärkeää..."
Hän valehteli! Muut eivät koskaan tajunneet sitä, mutta minä huomasin sen!
"Aijaa.", sanoin ja marssin pois.
Huomasin hänen yllättyneen ilmeensä, kun hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti parantajan pesää. En aikonut välittää.
*Miten tuo kissa oikein tekee tämän?! Tahdon lähteä hänen peräänsä vaikka juuri riitelimme! Onpa ärsyttävää!* ajattelin ja lähdin hitaasti hiipien varjoihin. Kiersin varjoissa leirin, niin että olin parantajanpesän suuaukon varjossa. Tajusin yht'äkkiä, että tein täsmälleen samoin kuin isäni.
*No, ehkä siitä on jotakin hyötyä että muistutan ulkonäöltäni Tummahammasta.* mietin.
Kuulin vaimeaa puhetta. Höristin korviani, jotta kuulisin mistä he puhuivat.
*Ahaa! Arvasin! Hopeapentu ja Murattiroihu!*
"...hyvä on. Mutta mistä tiedät?" Kuulin Murattilammen kiinnostuneen äänen.
*Voi ei! Tulinko myöhässä?*
"Leppäpentu kertoi. Tummahammas teki sen hänelle." Hopeapentu maukui päättäväisenä.
"Mitä?!" Ryntäsin esiin varjoista.
"Leppäpentu..mi.."Hopeapentu änkytti.
"Tummahammas ei tehnyt minulle mitään!" valehtelin.
"Mutta sinä sanoit, että; '..ei Pilviaskel tiennyt Tummahampaasta..'. " Hopeapentu vastasi hämillään.
*Mutta....minähän..ajattelin sen. En sanonut sitä ääneen, sanoinko?*
"Et, kai." Hopeapentu katsoi silmiini.
Säikähdin. *Hän vastasi ajatuksiini! Mitä ihmettä!?*
Juoksin pois ja jätin parantajan ja Hopeapennun kahden.

Välttelin Hopeapentua loppupäivän. Tosin eipä hän minua muutenkaan etsinyt. Hän vietti aikaansa parantajanpesällä. No, ainakin hänen innokkuutensa oli palannut.
*Anna hänelle anteeksi.* jankutin itselleni
*Hän on vain kolmekuinen pentu! Ei kukaan häntä usko!* Siltikin mietin kokoajan sitä kun tämä oli lausunut ajatukseni ääneen.


Seuraavana yönä, heräsin ääneen. Haukottelin ja hetken aikaa ajattelin, että olin vain kuvitellut, mutta sitten se kuului uudestaan. Aivan kuin kissa olisi riidellyt jossakin ja sen takia korottanut ääntään. Yllättäen tajusin, ettei Pilviaskel ollut pesässä. Lähdin unisena aukiolle. Kuulin äkkiä matalan huudon. Havahduin nyt kokonaan hereille, ja lähdin hiipimään kohti ääntä.
*Se tulee leirin ulkopuolelta!* tajusin ja seurasin sitä.
"..ei ole hyväksi." joku murisi.
"Liity joukkoihini tai kärsi.", sama ääni jatkoi puhuen matalasti.
"En koskaan!" Tunnistin emoni korkeamman äänen heti.
"Sitten tiedät loppusi.", toinen murisi. Nyt tunnistin tämänkin äänen ja silmäni laajenivat todella suuriksi järkytyksestä.
*Tummahammas ja emoni!*
Katsoin jähmettyneenä varjoista, kuinka Tummahammas hyökkäsi Pilviaskelen kimppuun.
"AAAHR!", Pilviaskel huusi kun jäi Tummahampaan alle ja tämä viilsi kynsillään emoni kaulan auki.
"Ääauauaah!!! Jos minä kerran...kuolen nyt, otan sinut..mukaani!" Pilviaskel huusi ja veti Tummahampaan kynsillään lähemmäs. Sitten hän puri isäni kaulaa ja Tummahammas valahti veltoksi ja romahti Pilviaskelen viereen. Nyt enää Pilviaskel makasi ruohikolla, kurluttaen verisenä. Hiivin varovasti piilostani, sillä tajusin, että tämä oli viimeinen tilaisuuteni puhua emoni kanssa...viimeisen kerran.
"Leppäpentu...?" hän kähisi lähestyessäni.
Jähmetyin paikoilleni. Tahdoin huutaa. Tahdoin valittaa. Kertoa tuskani. Jakaa sen kamalan menetyksen tunteen.
"Ei! Älä mene! Älä jätä minua!", kuiskasin itku kurkussa.
"Ole rohkea...poikani." Pilviaskel tärähti kerran ja jäi makaamaan paikoilleen.
Päätin olla huutamatta. Klaanitoverini löytäisivät heidät aamulla. *Menen vain nukkumaan* ajattelin väsyneenä ja hiivin takaisin leiriin.



Seuraavana aamuna olin todella väsynyt. Olin valvonut koko yön sen jälkeen kun vanhempani 'katosivat'. Leirissä oli nyt tuplavartiot, koska kaikki ajattelivat, että joku satunnainen mäyrä, tai kettu oli yllättänyt heidät. Vain minä tiesin totuuden. Nyt päälikkömme Tomutähti, oli huutanut kokouskutsun klaanille ja kaikki alkoivat virrata pesistään aukiolle, kuulemaan mitä asiaa pääliköllä olisi. Näin Hopeapennun, joka juoksi paikalle Ruskosulan, Aurinkosydämen ja Murattiroihun kanssa. Hän näytti siltä kuin olisi ollut täynnä intoa ja jännitystä samaan aikaan. En tajunnut että miksi pentu näytti niin innokkaalta...
*Hei, hän on vain kolmekuinen pentu! Tietysti hän on tuollainen! Minä olen vanhempi! Jo kuusi kuuta!....Hetkinen..Voivatko nämä olla MINUN nimitysmenoni?*

Kävelin haukotellen aukiolle muiden klaanitoverieni mukana. Katsoin tarkkaavaisesti jokaista kissaa. Jotkut heistä vilkuilivat minuun ja puhuivat hiljaa keskenään. Tuijotin heitä uhmakkaasti. He käänsivät katseensa, mutta tiesin mitä he ajattelivat mielessään; orpo avuton pentu. Niin he minut näkivät. Niin kaikki minut näkivät. Mutta kaikki olivat väärässä minusta ja sen minä aioin vielä näyttää heille, heille kaikille, jotka säälivät pikku Leppäpentua.

Nyt Tomutähti katseli klaaniaan ja aloitti:
"Kutsuin teidät tänään paikalle todistamaan ehkä mieluisinta velvollisuuttani, sillä Leppäpentu on jo kuusi kuuta vanha ja on aika nimittää hänet oppilaaksi."
Klaani mumisi vaisusti. Sitten joku hurrasi, ja joku toinen vielä kovempaa. Ensimäinen hurraaja oli Hopeapentu, joka istui eturivissä hurraten minulle ja pian koko klaani hurrasi. Päälikkö antoi hälyn vaimentua ennen kuin jatkoi.
"Leppäpentu."
Tomutähti katsoi minua silmiin ja viittoi hännällään kutsun tulla eteen. Käpäläni olivat kuitenkin jähmettyneet maahan, vaikka olin jo osannut aavistaa tämän. Joku tuuppasi minua hiljaa eteenpäin ja aloin kävellä eteen hitaasti. En ollut nähnyt kuka minua kehotti liikkumaan, mutta luulen, että se oli joku toisista oppilaista. Kun pääsin eteen päälikkö katsoi minuun. Hän katsoi suoraan meripihkanvärisiin silmiini ja lausui;
"Tästä päivästä aina siihen asti, kunnes saat soturinimesi, kutsuttakoon sinua Leppätassuksi."
Klaani huusi hänen nimeään ja päälikkö käänsi katseensa taivaalle.
"Toivon, että Tähtiklaani johdattaa käpäliäsi oikeaan suuntaan kulkemallasi polulla."
Aloin hymyillä. Olihan se siistiä...olin nyt oppilas!
"Mestariksesi saat Vihmavarjon. Hän oli isäsi hyvä ystävä ja uskon, että hän on sopiva kissa tähän tehtävään."
Lakkasin hymyilemästä. Vihmavarjo, tämä musta naaras käveli eteen rauhallisen määrätietoisesti, pahaenteisesti hymyillen.
"Vihmavarjo, välitä tälle nuorelle kissalle loistavat taistelutaitosi ja ylittämätön rohkeutesi."
Naaras nyökkäsi päälikölle.
"Teen sen mitä pitää." hän maukui liioitellun kunnioittavasti ja hymyili minulle julmasti.
Hän kumartui, jotta voisimme koskettaa kuonoja ja hipaisin hänen kuonoaan omallani. Sen jälkeen klaani toisteli uutta nimeäni ja paha olo katosi, kun näin, että Hopeapentu hurrasi eturivissä. Hymyilin pienelle kissalle ja tämä vastasi hymyyn.
Kaikki alkoivat jo hajaantua omiin puuhiinsa, kun tassutin mestarini kanssa kissajoukkoon. Kuulin kuitenkin Tomutähden huutavan klaanin takaisin.
"Tämän lisäksi meillä on vielä eräs toinen ilon aihe." päälikkö kertoi, kun kissat kasaantuivat takaisin aukiolle hälisten kummastuneina. Kukaan ei tuntunut tietävän mitä tapahtuisi, joten kaikki kissat vain istuutuivat aukiolle uudelleen ja olivat hiljaa.
Äkkiä kiiniitin huomiota Hopeapentuun joka kipitti klaanin eteen.
"Murattiroihu on pyytänyt minulta Hopeapennun nimittämistä omaksi oppilaakseen ja olen vastannut myöntävästi." päälikkö maukui.
Klaani alkoi hälistä ja jotkut alkoivat huutaa vastaväitteitä.
"Hän hän on vasta kolme kuuta vanha!"
"Niin! Ei hänestä voi tulla oppilasta!"
Olin yhtä yllättynyt kuin muutkin, mutta silti minua suututti miten muut kehtasivat arvostella tuollaista asiaa. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, Murattiroihu itse loikkasi yleisöstä eteen.
"Olen huomannut Hopeapennun erikoiset kyvyt..." Hopeapentu säpsähti hieman ja katsoi aukion reunalle surullisesti. Yritin katsoa sinne päin mutta Murattiroihu jatkoi. "... ja hänen erinomaisen taitonsa tunnistaa yrttejä, joten olen päättänyt aloittaa hänen kuolutuksensa mahdoliisimman pian. En ole keskuudessamme ikuisesti ja tarvitsen seuraajan. Hopeapentu on loistava ehdokas." parantaja lausui juhlallisesti.
Nyt klaanin keskuudesta alkoi kuulua hyväksyvää mutinaa.
"Murattiroihu, haluat siis ottaa tämän nuoren kissan oppilaaksesi?" päälikkö kysyi juhlallisesti.
"Kyllä." Parantaja katsoi Hopeapentua.
"Ja, Hopeapentu tahdot seurata Murattiroihun käpälänjälkiä ja tulla parantajaoppilaaksi?"
"Kyllä!" Hopeapentu hihkaisi kuuluvasti.
Tomutähti hymyili ja jatkoi;
"Siinä tapauksessa, tästä päivästä aina siihen saakka, kunnes saat parantajanimesi kutsuttakoon sinua Hopeatassuksi. Pyydän Tähtiklaania ohjaamaan käpäliäsi parantajanpolulla."
"Opetan hänelle kaiken mitä tiedän" Murattiroihu vannoi ja kosketti neniä Hopeatassun kanssa.
Hurrasin niin kovaa kuin jaksoin ja mulkaisin pahasti kaikkia jotka eivät. Pian koko klaani yhtyi huutoon. Hymyilin Hopeatassulle, mutta hän katsoi jälleen huolissaan aukion reunalle. Tällä kertaa tahdoin nähdä sen, mitä hänkin näki, sen mikä teki hänestä niin vakavan. Seurasin tarkasti hänen katsettaan ja näin....KILPIKONNAKUVIOISEN, ORANSSIVALKOISEN KISSAN JOLLA OLI ORANSSIT SILMÄT!!!
*Se on se kissa! Se joka puhui Hopeapen...eikun tassun kanssa!*
Kävelin varovasti varjoon ja aloin hiipiä häntä kohti kissatungoksessa, joka alkoi pikkuhiljaa harventua, mutta kun olin jo aivan lähellä, tajusin että joku kulki minua kohti takaani. Ehdin vain kääntyä ja näin jo Vihmavarjon kynnet jotka olisivat osuneet minuun jos en olisi kääntynyt. Vihmavarjo näytti yllättyneeltä, varmisti ettei kukaan ollut nähnyt mitään ja viittoi minut takaisin aukiolle. Seurasin hitaasti miettien kuinka moni klaanissa tahtoi satuttaa minua. Vilkuilin ympärilleni mutta kukaan ei edes vilkaissut minuun.
*Aha. Eli minun isäni hyvä ystävä on ainoa joka tahtoo satuttaa ja kenties jopa tappaa minut. Onpa taas ihanaa tämä elämä.* totesin tympeästi mielessäni ja juoksin loppumatkan kärsimättömän mestarini luokse.
"Kuka tuo on?" kysyin ensitöikseni päästyäni mustan naaraan luo, viitaten hännälläni siihen oranssi valkoiseen naaraaseen, joka jutteli tällä hetkellä Hopeatassun kanssa.
"Ai etkö tunne Aamusydäntä?" Vihmavarjo kuulosti oikeasti hämmästyneeltä.
"Ai..öm..niin Aamusydän. Nyt muistankin." vastasin nopeasti tuijottaen naarasta, jolle Hopeatassu nyt nyökkäsi ja juoksi pois.
Mestarini vain kohautti lapojaan ja lähti kävelemään ulos leiristä. Seurasin häntä ajatuksiini vajonneena. Miksi minusta tuntui etten ollut nähnyt tuota kissaa useasti? Miten se saattoi olla niin? Vihmavarjo keskeytti ajatukseni heti leirin ulkopuolelle päästyämme.
"No niin. Mitäs luulet että me teemme nyt?" hän kysyi minulta.
"Öh....kierrämme reviirin?" arvasin.
"No toki, mutta sen lisäksi meillä on taisteluharjoitukset sen jälkeen." mestarini maukui tiukasti.
"Lisäksi?"
"Niin. ...Jollet sitten pysty siihen...?" Vihmavarjo katsoi minuun haastavasti.
*Aha. Eli siis; tämä kissa oli isäni hyvä ystävä, tämä sama kissa tahtoo vahingoittaa minua, toden näköisesti vielä väsyttää ja näännyttää, jotta mokaisin kaiken...Mikäs siinä sitten.* ajattelin jälleen tietoisena mestarini ilkeästä katseesta.
"Jaa, pystyn kyllä, mutta jos SINÄ et jaksa hyväksyn myös pelkän reviirikierroksen." sanoin pisteliäästi.
Vihmavarjo näytti olevan tyytyväinen siitä, että sai minut sanomaan noin ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia metsään. Seurasin parhaani mukaan. Olin päättänyt näyttää hänelle ja kaikille mihin pystyn.



Kun viimein saavuimme leiriin, olin aivan puhki. Koko reviirin kiertäminen oli vienyt kaiiki voimani ja taisteluharjoituksissa olin saanut monia iskuja ja kaatuillut kokoajan, koska en jaksanut enää puolustaa itseäni.
*Onneksi taisteluharjoituksissa ei käytetä kynsiä.* ajattelin laahustaessani oppilaiden pesään. Vihmavarjo näytti harjoitusten lopussa siltä että olisi voinut kyniä minulta silmät päästä, jollei se olisi ollut erittäin kiellettyä. Siitä huolimatta ettei mestarini käyttänyt harjoituksissa kynsiä, sain joka iskulla kuonooni. Uudelleen ja uudelleen. Vihmavarjo tuntui nauttivan siitä.
Rojahdin sammalilleni, jotka olivat pesän reunallaja aloin nukkua. Tuntui siltä, että oli mennyt vain pieni hetki siitä, kun suljin silmäni ja kun avasin ne olin keskellä pimeää niljakasta metsää. Säikähdin, sillä en tunnistanut paikkaa. Istuin siellä keskellä jotakin aukiota ja katselin ympärilleni.
*Paljon kissoja...taistelevia kissoja!* tajusin ja kauhistuin.
* Kyllä, tunnistan tuolla Vihmavarjon.... Ja tuolla...hei eikös tuo ollut Vilkastassu?!*
Katsoin uudelleen ja tarkemmin. Oppilas makasi maassa liikkumatta. Juoksin tämän luo ja näin monien taistelevien kissojen lopettavan taistelun ja katsovan minua. Olin jo Vilkastassun luona, kun haistoin veren. Oppilas oli liikkumaton verinen möykky.
"MITÄ?! MITEN...?!" huusin ja silloin joku tökkäsi minua kynnellä selkään. Se oli mestarini.
"Nouse ylös. Isäsi odottaa jo." hän sanoi yrmeänä.
*Isäni?* ajattelin mielessäni.
Nousin ja lähdin kävelemään Vihmavarjon perässä. Kävelimme kunnes joku tumma naaras tuli juosten vastaan. Hän vilkaisi minuun epäluuloisesti ja kuiskutti Vihmavarjolle jotakin.
"Äääh! Minun pitää nyt mennä, mutta odota tässä isäsi tulee varmaankin pian." mestarini sähisi minulle ärsyyntyneenä ja lähti tumman naaraan perässä metsään.
Istuuduin alas ja mietin hetken, että missä oikein olin. Täällä ei ollut mitään tuttua....paitsi........ Haistoin äkkiä isäni tuoksun ja muutin ääneni niin välinpitämättömäksi kuin pystyin, nousin ylös ja käännyin ympäri.
"Hei..isä." sanoin kuivakasti.
"Hei Leppä..tassuko?"
Nyökkäsin.
"Mitäs pidät tästä?" hän kysyi ja viittasi metsään.
"Ihan kiva." sanoin edelleen katsoen isääni.
"Aijaa. Tahdot siis tietää sen? No, kysy pois." Tummahammas naurahti.
"Miksi tapoit emoni?!" huusin TODELLA kovaan ääneen.
"Koska hän ei halunnut tänne, hän ei tahtonut liittyä. Hän olisi ollut johtoasemassa täällä, muttei suostunut." isäni vastasi tyynesti.
"Aika....hullua.." sanoin yllättyneenä emoni typeryydestä.
"Niin. Niin on." hän vastasi.
"Mutta luulin että sinä olisit Tähtiklaanis...AAAAAAAAAAAAAIIH!!!!" Lauseeni loppui kesken huutooni, koska isäni raapaisi minua kuonoon.
"Älä koskaan lausu sen kirotun paikan nimeä täällä!" hän sihisi. "Tähtiklaaniin menevät pelkurit, he joilla on valtaa mutta, he eivät käytä sitä." hän jatkoi halveksien.
"Aivan tyhmää! Valtaa jota ei käytetä!" aloin olla samaa mieltä isäni kanssa ja kuononi haava unohtui kun raivo alkoi ottaa valtaansa minusta.
"Niin! Niin! He vain uskovat, että he pelastavat kaiken! Sitten he huomaavatkin etteivät osaa mitään!" isäni yllytti minua.
"Aivan! Hiirenaivot! He ovat oikeuksettomia valtaansa!", aloin raivota.
"Niin, olet oikeassa mutta rauhoitu nyt. Taisteluharjoitukset alkavat. Tämä poikani on Synkkä Metsä ja tänne PÄÄSEVÄT ne jotka käyttävät valtaansa! Kaikkein suurimmat ja tunnetuimmat kissat!" isäni esitteli ylpeänä.
"Siistiä!" huudahdin.
"Niin on ja tämä on nyt valtakuntasi. Kaikki täällä, se on sinun. Teemme yhdessä kissoista vahvempia! Pian hallitset kaikkia klaaneja!" Tummahammas vannoi kovaan ääneen.
"Mahtavaa!" katsoin isääni julmasti hymyillen.
Lähdimme yhdessä kohti Vihmavarjon taisteluryhmää.




Kuut kuluivat ja aloin tottua olemaan johtaja unimaailmassa. Tosin päivän saalistus, partiot ja harjoitukset, sekä yölliset käynnit Synkässä Metsässä tekivät minusta väsyneen ja huonon kaikessa. Olin kehittynyt taistelemiseessa huimasti ja luulen, että minut nimitettäisiin pian soturiksi.
Lähdin juuri yöllisestä maailmasta ja heräsin oppilaiden pesässä. Haukottelin ja nousin ylös. Pian tajusin, että korvani oli revennyt yön harjoituksissa. Pyörittelin silmiäni muille oppilaille jotka tuijottivat korvaani.
Kävelin aukiolle ja näin mestarini kömpimässä ulos soturien pesästä. Päätin olla näyttämättä hänelle revennyttä korvaani, hän kuitenkin vain sanoisi, että; 'Jos keskittyisit, osaisit.' tai 'Sattuuko, oi uljas soturi?'.
Lähdin toiseen suuntaan nopeasti, ennen kuin Vihmavarjo ehti huomata minua. Olin juuri pysähtymässä, jotta voisin lähteä hakemaan syötävää, mutta juuri silloin törmäsin kissaan. Lensin hieman taakse päin samoin kuin toinen kissa ja....kaikki tämän kantamat lehdet, jotka leijuivat nyt hitaasti maahan.
"Ääh! Katsoisit eteesi!" pauhasin kissalle.
"Oi joi!" kissa sanoi. "Anteeksi, anteeksi anteeksi! Minulla vain.... kannoin noita yrttejä ja.... en tieteenkään nähnyt eteeni ja..."hän keskeytti kun tajusi kuka olin. "Leppätassu?"
"Hopeatassu." nyökkäsin hopeiselle naaraalle, joka valahti kalpeaksi ja jatkoi lehtien keräämistä, eikä edes vilkaissut minuun.
"Öm..minä sainkin nämä nyt koottua, niin minä tästä menen..." Hopeatassu oli juuri lähdössä kohti parantajan pesää, kunnes hän näki korvani.
"Voi voi voi voi! Mitä sinulle on käynyt?!" hän huudahti tummanvihreät silmät ammollaan ja kiskoi minut perässään pesäänsä.
Murattiroihu ei ollut siellä, joten Hopeatassu alkoi itse hoitaa korvaani. Hän sekoitteli yrttejä keskenään ja juoksi yrttivarastolle ja takaisin. En voinut olla huomaamatta kuinka kaumis naaraasta oli tullut nyt, kun tämä oli vanhempi. Tajusin hiljaa mielessäni, kuinka paljon pidin hänestä, hänen hopeisesta turkistaan, lapsellisesta luonteestaan ja vihreistä silmistään. Nyt hän levitti yrttitahnaa revenneeseen korvaani. Katsoin hänen määrätietoista ilmettään pitkään, kunnes hän sai hommansa hoidettua.
"Kuinka sait korvasi tuohon kuntoon?" hän kysyi.
*No..uskoisitko jos kertoisin, että Vihmavarjo repi sen siihen omin kynsin öisissä taisteluharjoituksissa?* ajattelin.
Hopeatassu veti äkkiä terävästi henkeä ja hänen kauniit silmänsä laajenivat.
"Mitä?" kysyin, mutta hän vain istui ja tuijotti minua silmiin.
Yllättäen minusta tutui siltä, että olin suojaton naaraan läpitunkevaa katsetta vastaan ja, että hän näki suoraan lävitseni, kaikki salaisuuteni.
"Lopeta!" sanoin ja käänsin katseeni.
Hopeatassu katsoi minua pitkään ja sitten huokaisi.
"Hyvä on, lopetan." Hän oli juuri lähdössä, kun vetäisin hänet takaisin. Hän näytti yllättyneeltä.
"Ensi yönä, leirin ulkopuolella." kuiskasin hiljaa ja kävelin pois.




Olin todella hyvällä tuulella koko loppu päivän, vaikka korvani nähtyään mestarini oli sanonut juuri, niin kuin arvelinkin ja vaikka olin mokannut klaanin taisteluharjoitukset kuten myös saalistuksen ja muutkin velvollisuuteni klaanissa. Nyt ohitin Vihmavarjon joka oli menossa nukkumaan ja sanoi ilkeästi ohimennessään, että; 'Siellä tavataan. En malta odottaa, että pääsen repimään toisenkin korvasi.' Olin todellakin vai loistanyt hymyä ja ajatellut;
*Hahhaa! Revi vain ihan itseksesi! En tule sinne tänä yönä!*
Jätin hölmistyneen soturin seisomaan aukiolle, kun itse hyppelehdin ulos leiristä kenenkään huomaamatta.
Olin todella hienolla tuulella. Jäin leirin sisäänkäynnin tuntumaan odottelemaan Hopeatassua. Odotin ja odotin, muttei häntä näkynyt missään. Yö oli melko kolea ja minua alkoi palella. Aloin jo kuvitella, että hän oli varmaankin unohtanut minut ja mennyt nukkumaan. Mielialani alkoi laskea, mutta sitten näin hänet. Hän tuli leirin reunaa pitkin. Kulkien varjoissa, niin kuin hän oli nähnyt minun tekevän. Hänen hopeinen turkkinsa loisti kuun valossa, kun hän käveli ulos leiristä, luokseni. Hän katsoi minua hymyillen ja hänen kauniit silmänsä heijastivat kuun valoa. Hän oli kuin hopeinen liekki. Hän katsoi minua rakastavasti ja puskin häntä. Kävelimme yhdessä kehräten hieman kauemmas. Silloin sain idean.
"Mitä jos kerromme toisillemme salaisuutemme?" ehdotin.
"Ömm..enpä tiedä...En tiedä voinko aivan täysin luottaa sinuun..."
Raapaisin naarasta kasvoihin.
"Mitä sin...AUHHHHHHhh!!" hän parkaisi.
"Älä koskaan luota keneenkään, elleivät he tee jotain sinulle ensin!" sanoin tyynesti ja tajusin toistavani isäni sanoja.
Hopeatassu nyökkäsi hieman, muttei sanonut mitään.
"No niin. Minun salaisuuteni on, että harjoittelen öisin Synkässä Metsässä." sanoin hiljaa.
Hopeatassu ei katsonut minua silmiin.
*Hän näyttää siltä, kuin tietäisi jo, muttei ole kertonut....*mietin
"Tiesitkö..sen jo?" kysyin matalalla äänellä.
"Ummmm....", hän mutisi.
"Vastaa!"
Hopeatassu säpsähti hieman ja alkoi perääntyä.
Kävelin häntä kohti ja kysyin uudelleen;
"Tiesitkö? Kuinka tiesit?!"
"Minä..minä.." hän takelteli.
Raapaisin häntä kylkeen. Hän katsoi minuun pelokkailla silmillään.
"Minä--vain-tiesin...Se on se...salaisuuteni..Tiedän asioita. Kuulen asioita. Kuulen mietteitä, matkustan ajatuksissa."
Hetken me kumpikin olimme aivan hiljaa paikoillamme. Katsoimme toisiamme silmiin.
*Kuuletko tämänkin?* parahdin mielessäni, ja ilman, että Hopeatassun suu liikkui kuulin hänen äänensä päässäni; *Kyllä.*
Sitten hän juoksi pois ja minä jäin yksin ulos.




"Minä Tomutähti, Hopeaklaanin päälikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi."
Oli mennyt jo muutama kuu ja oli nyt klaanin paras taistelija. Olin tavannut Hopeatassua muutaman kerran, mutta hän oli omistautunut parantajan työlleen enemmän sen jälkeen, kun oli saanut parantajanimensä Hopealiekki.
"Leppätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania- jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan." vastasin vakaasti, vaikka ajattelin; *Yhtä tyhjän kanssa.*
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Leppätassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Leppäkyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja taistelutaitojasi ja hyväksymme sinut Hopeaklaanin täydeksi soturiksi."
Päälikkö laski kuononsa pääni päälle ja nuolaisin tämän lapaa, niin kuin kuului. Sitten nuosin ylös. Klaani huusi nimeäni, etsin katseellani Hopealiekkiä ja näin hänet aukiolla. Hän hymyili hajamielisesti, vaikkei katsonut minuun.
Kävelin alas muiden sotureiden joukkoon. Kaikki tulivat onnittelemaan minua ja toistelivat uutta nimeäni.
"Onneksi olkoon Leppäkynsi." Vihmavarjo katsoi minua hymyillen pirullisesti. Nyökkäsin tälle. Aloin kävellä kohti Hopealiekkiä. Mutta hän huomasi sen ja sanoi nopeasti 'onnea', kiiruhtaen pois. Menin soturienpesään, torkkuakseni hetken ja sen jälkeen valvoisinkin koko yön vartioimassa leiriä.

Heti kun suljin silmäni, avasin ne taas. Nousin ylös ja kävelin määrätietoisesti niljakkaan maan halki. Kaikki kissat jotka näkivät minut kumarsivat ja huusivat 'Leppäkynsi, Leppäkynsi...'. Jatkoin matkaani aukiolle ja näin siellä isäni.
"Hienoa työtä poikani! Onnittelen sinua hallitsijamme Leppäkynsi!" Tummahammas ylisti minua ja metsä alkoi raikua kannattavia ulvauksia.
Sitten heräsin, sillä joku tökki minua. Se oli yksi vanhimmista sotureista, Mustaturkki.
"Vartiovuoro." kolli sanoi ja tökkäsi minua uudelleen.
Murahdin olevani hereillä ja kiiruhdin leirin sisäänkäynnille. Jäin seisomaan tarkkaavaisena sisäänkäynti tunnelin suuaukolle. Kuulin jonkun seuraavan itseäni ja näin Hopealiekin. Yllätyin hieman. Jälleen tapasimme yöllä, sirppikuun valaistessa vartiopaikkaani.
"Hei Leppäkynsi." hän sanoi hiljaa,
Nyökkäsin vain, koska vasta nimetyt soturit eivät saaneet puhua ensimäisellä vartiovuorollaan
"Kuule, minusta tuntuu ettemme me voi enää tavata..."
"Miksei?!" huudahdin ennen kuin ehdin tukkia kuononi.
"Olen parantaja! En vain voi!" Hopealiekki vastasi itku kurkussaan ja meni takaisin leiriin.
Jäin yksin kuunvalaisemaan yöhön seisoskelemaan paikoillani. Oli melko viileää, muttei se haitannut. En tahtonut enää välittää mistään. Tahdoin vain mennä. Juosta. Kauas. Lähteä. Vapautua. Ei isääni. Ei klaania. Ei ketään. Tahdoin olla vapaa, vapaa ja yksin.
Silloin joku juoksi leiristä. Se oli Murattiroihu, joka kertoi, että Vihmavarjo oli vähnyt rajan lähellä todella paljon Kissanminttua. Nyökkäsin parantajalle, mutta itse jäin epäilemään.
*Mistä lähtien Vihmavarjo on välittänyt yrteistä..?* ajattelin.
Ilma oli tyyni ja rauhallinen. Mitään ei kuulunut. Yö vain oli ja leijui paikoillaan. Äkkiä kuulin tukahdutetun huudon.
*Mikä se oli? Se tuli leiristä....*
Ääni kuului uudelleen. Kuin hiljennetty kiljaisu. Karvani nousivat pystyyn kun aloin hahmottaa asiat.
*Voi ei! Hopealiekki!*
Lähdin juoksemaan leiriin niin kovaa ja hiljaa kuin vain pystyin ja kun pääsin parantajan pesälle näin sen, mitä arvelinkin. Hopealiekki oli verisenä Vihmavarjon armoilla. Musta naaras taisteli parantajaoppilasta vastaan pakotettuna. Loikkasin Vihmavarjon selkään ja kaadoin tämän maahan. Aloin taistella entistä mestariani vastaan, hurjemmin kuin olin koskaan taistellut. Olin jo nuorena päättänyt suojella Hopealiekkiä. Mustan naaraan silmät loistivat järkytystä ja epäuskoa kun puraisin tätä tappavasti kaulaan. Juuri silloin Murattiroihu palasi pesään.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen tääl...?" hän keskeytti kun näki verisen oppilaansa ja minut Vihmavarjon ruumiin luona. Hyökkkäsin Murattiroihun kimppuun hurjistuneena, Hopealiekin kauhistuneen huudon saattamana ja iskin tätä päähän.
*Sinä luulet, että minä haavoitin Hopealiekkiä, mutta sitä minä en tehnyt! Rakastan häntä kun hän on peloissaan, mutten aio tappaa tätä!* ajattelin ja sihisin Murattiroihulle ääneen;
"Rakastan häntä."
Sitten vedin kynsiäni pitkin yllättyneen parantajan kaulaa ja tämä valahti, silmät järkytyksestä auki, maahan.
Jäin huohottamaan verisenä ja seisoin vain paikoillani, tuijotin tyhjää, kunnes kuulin jonkin liikkuvan ontuen minua kohti. Käännyin mutta oli liian hidas. Minulla oli haavoja kyljissä, sillä Murattiroihu ja Vihmavarjo eivät olleet olleet mitään pentuja. Hopealiekki oli yllättäen päälläni. Hänen silmänsä olivat täynnä kauhua ja määrätietoista rohkeutta.
"Olen pahoillani. Haavoitat minua pelkällä olemassa olollasi enemmän kuin mikään on koskaan satuttanut. Tunnen sen aina, kun olet lähelläni." hän kuiskasi.
"Ja nyt olet tehnyt minut onnettomaksi, lisäksi nautit siitä." Hopealiekki jatkoi.
"Joten..olen pahoillani, mutta ainoa vaihtoehtoni on tehdä tämä." Naaras viilsi kaulaani haavan. Se oli terävän kynnen muotoinen. En voinut tehdä mitään. Hymyilin hieman surullisesti, mutta se varmaankin muistutti enemmän irvistystä ja sitten viimeisillä voimillani, huusin niin kovaa kuin jaksoin:
"Apua!!! Hopealiekki tappaa minut! Hän on jo murhannut mestarinsa ja Vihmavarjon myös! Nyt hän on kimpussani!! AUTTAKAA!!"
Katsoin hämmästynyttä ja kauhistunutta Hopealiekkiä ja kuiskasin hiljaa:
"Näkemiin...rakkaani. Me tapaamme vielä."
Sitten leijuin pois. Tunsin kevyen viiman nostavan minut irti ruumiistani ja leijuin ylös. Jäin sinne hetkeksi odottamaan ja katsomaan alas. Oli kummallista nähdä itseni siellä alhaalla..kuolleena. Hopealiekki oli edelleen päälläni verisenä. Nyt klaanitoverit tulivat paikalle. Kaikki näyttivät kauhistuneilta. Joku huusi Hopealiekin tappaneen mestarinsa. Hopealiekki alkoi itkeä hiljaa.
"Joko tulet?" kuulin isäni karkean äänen.
"Tulen." vastasin ja käännyin kävelemään Tummahampaan perässä.
Juuri silloin katsoin Hopealiekkiä vielä viimeisen kerran ja tajusin äkkiä;
*Hän on se kissa, se joka sai oloni tavalliseksi ja rauhalliseksi! Samanlaiseksi kuin muut. Se ei ollutkaan Pilviaskel...Se oli Hopealiekki! Juuri hän oli aina paikalla! Juuri hän. Ja nyt tämä ainoa kissa joka sai minut tuntemaan sen tunteen, oli tappanut minut.* aloin hymyillä.
*Niin, Hopealiekki tappoi minut.*
_________________________LOPPU__________________________

Vastaus:

Mahtava tarina Hopealiekki! Tarina oli todella pitkä ja siinä ei ollut edes kirjoitusvirheitä paljoa. Todella, todella hyvä tarina! Jos et ole ennen julkaissut tai näyttänyt tarinoita muille, niin kyllä kannatti! Tämä on todella mahtava! (Tiedän, olen kehunut sinua jo sata kertaa.)

T: Pelkotuoksu

Nimi: Kaislatassu/Hohkatassu, Kaikki klaanit
Kotisivut: http://------/

26.08.2018 15:03
Joka puolella mumistaan. Jokainen kissa on kuullut siitä. Kastetähti johtaa Kultaklaanin paikalle. Laatikkoklaanin Tulilaatikkotähti odottaa klaaninsa kanssa perillä. Hopeaklaanin Tomutähti odottaa Hopealiekki kärsimättömänä leirissä.

Kun vihdoin kaikki ovat paikalla, kaikki piiloutuvat. Tuhkatassu seuraa ihmeissään Kiviaskelta 'tärkeään paikkaan'. Kivi askel juoksee loppu matkan. Hän piiloutuu ja jää odottamaan. Tuhkatassu tulee paikalle.

"Ei ketään?" Tuhkatassu kysyy surullisena.
Yhtäkkiä kaikki ponppaavat piiloistaan ja huutavat:
"Hyvää synttäriä! Bileet pidetään tänään klo. 18!"
Tuhkatassu yllättyy iloisesti ja hänen pentunsa kirmaavat tämän luokse.
"Tämä.... Tämä on parasta mikä minulle on tapahtunut!" Tuhkatassu naukuu tippa linssissä.
LOPPU!
//Tämä on mun lahja Tuhkalle

Vastaus:

Mahtava synttärispesiaali! Onnea, Tuhkatassu!

- Aurinkomursu

©2018 Hopeaklaani - suntuubi.com